Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tehtyä kuluvan heinäkuun 1. päivänä pitämässään kokouksessa suomen kielen ja sen sukukielten professorinviran täyttämistä koskevan ehdollepanonsa ja asetettua ensimmäiselle ehdotussijalle dosentin, fil.-lis. Y. H. Toivosen ja toiselle dosentin, fil.-toht. Niilo Ikolan sekä selitettyä minut epäpäteväksi sanottuun virkaan olen käyttänyt yliopiston sääntöjen suomaa valitusoikeutta kiinnittääkseni yliopiston kanslerin huomiota siihen, että tämä ehdollepano, joka perustuu—niinkuin tiedekunnan pöytäkirjasta selviää—asiantuntijain, professorien Martti Rapolan ja Julius Markin hakijoista antamiin lausuntoihin, on joutunut nojautumaan sellaisiin asiantuntijanlausuntoihin, jotka eivät ole oikeudenmukaisia ja jotka näin ollen tuskin voivat kelvata päätöksen pohjaksi.

Rohkenen näet katsoa, että sellaiset asiantuntijanlausunnot, jotka käsittelevät yhden hakijan—tarkoitan itseäni— tieteellistä tuotantoa toista mittapuuta käyttäen kuin muitten ja joissa vielä tämän jo sinänsäkin raskauttavan seikan lisäksi arviointi, nimenomaan loppuarviointi rakennetaan erehdysten varaan, eivät ole tarkoitukseensa soveliaita. Kun seuraavassa koetan osoittaa nämä molemmat syyttävät väitteeni oikeiksi ja siis näyttää, että päätöksen pohjana olleista lausunnoista puuttuu tasapuolisuutta ja että useimmat asiaintuntijain minua koskevista väitteistä ovat tosiasioihin perustumattomia, teen sen välttäen tietoisesti pikkuseikkoi-

6
hin takertumista ja pysytellen vain lausuntojen olennaisissa tai niille erityisen luonteenomaisissa kohdissa.

En voi tällöin ensinnäkään olla kiinnittämättä huomiota siihen mielestäni asiaankuulumattomaan ja jonkinlaiselta advokatyyriltä vaikuttavaan tapaan, jolla näissä lausunnoissa käytetään arvoväritettyjä sanoja. Minun täytyy nähdä selvää tendenssimäisyyttä mm. siinä, että toinen asiantuntija käyttää eräästä tutkielmastani sitä kuvatakseen sanaa "hiuksenhalkomista" (mikä arviointi sitten toistuu myöskin prof. Öhmannin tiedekunnalle esittämässä lausunnossa). Vaikka en ottaisikaan huomioon sitä, että saatan tehdä asiallisia muistutuksia mainitsemani arvostelun johdosta, olen tyytymätön siihen, että prof. Rapolan lausunto on tässä kohden koetettu retoriikan keinolla saada minulle ankarammaksi kuin miksi se muuten olisi muodostunut. On selvää, että ellei asia sinänsä puolueettomalta nimeltään (tässä tapauksessa: yksityiskohtaisuus) mainittuna ole kirjoittajan asian ajamiseen tarpeeksi tehoisa, ei tavoiteltujen tarkoitusperien saavuttamiseksi ole luvallista turvautua agitatoorisiin keinoihin ja antaa nimitettävälle seikalle sellaisia negatiivisia näennäisarvoja, jotka piilevät "hiuksenhalkomisen" tapaisissa arvoväritetyissä ilmauksissa. Laadultaan aivan samanlainen, käsitykseni mukaan paikkaansa soveltumaton ilmaus on prof. Markin käyttämä sana "filosofoiva'',¹ jolla väitöskirjani leimataan — ei suinkaan asiallisella attribuutilla (sillä eihän prof. Markin väite merkitse sitä, että tutkimukseni olisi filosofiaa) vaan eräällä jotenkin tyhjällä, populäärin ja epämääräisyyksiä harrastavan tyylin sanalla. Kun saatan panna lausunnoista merkille useita muitakin samantapaisia ilmauksia ja kun taas toiselta puolen voin havaita toisten hakijain kohdalla
________
¹ ''Painotusoppiakin voisi mielestäni esittää vallan hyvin ilman filosofoivaa ja samalla vaikeasti ymmärrettävää äänilajia."

7
käytetyn vain joko puolueettomia ja asiallisia tai sitten positiivisesti arvoväritettyjä sanoja ja käänteitä,¹ tunnen ihmetystä ja epäilen moisen menettelyn oikeutusta. Mutta minun kohdallani on muuallakin käytetty toista mittapuuta.

Hakijain eri teoksia karakterisoitaessa on molempien kilpahakijaini tuotannon positiivisia puolia koetettu tehostaa ja vetää esiin niin paljon kuin kohtuudella sopii vaatia. Minun suhteeni on sen sijaan menetelty toisin. Saan lausunnoista läpikotaisin sen vaikutelman kuin haluttaisiin tutkielmaini mahdolliset ansiot minulle tuntemattomista syistä ikäänkuin haudata joko toisarvoisia huomautuksia esittämällä taikka sitten vaikenemalla aikaansaannosteni tieteelle tuomista lisistä. Puheenalaisessa suhteessa on valaisevaa tarkastaa, miten asiantuntijat käsittelevät teostani Upsalan suomenkielisen evankeliumikirjan fragmentin kielestä, jota kummatkin muuten näyttävät pitävän parhaanani. Tästä tutkimuksesta toinen asiantuntija, prof. Mark tietää kaiken kaikkiaan mainita, että tekijällä on ollut esikuvia (tekijä "on siis voinut kulkea avattua väylää"), että teos on nähtävästi huolellisesti tehty, että se osoittaa tekijän perehtyneen suomen vanhaan kieleen ja että tekijä on suomen kielen äännehistoriasta selvillä (omasta puolestani luulisin molemmista viimeksi mainituista seikoista jo suoritetun kandidaattitutkinnonkin antavan jotain taetta). Näitten vähäisten positiivisten tietojen lisäksi esitetään sitten muistutuksia, ensim-

________
¹ Kun—esimerkin mainitakseni—prof. Rapola ei katso toht. Toivosen etymologioitten ja etymologisten lisien lukumäärän ollessa puheena asiallisen ilmoituksen "n. 250" riittävän, hän on stilistisellä keinolla suurentanut sitä sanomalla "n. neljännestuhannen vaiheille"; tai kun prof. Rapola sanoo: "Nähdäkseni dos. Toivosella on erittäin suuressa määrin niitä ominaisuuksia, joita vaaditaan onnistumiseen kielitieteen vaikeimmilla aloilla", hän niinikään suosii retoorisia ilmauksia; " kielitieteen vaikeimmat alat" (mitkä ne olisivat?) ei sisällä kohtaansa sopivaa asiallista ilmoitusta.

8
mäisenä sellainenkin seikka, että "viron omistusliitteillä (-nne, -ne ja -nna, -na), joihin hän s. 90 (alaviitta edelliseltä sivulta) viittaa, ei ole paljon todistusvoimaa". Minä olen asianomaisessa paikassa (s. 90) sanonut: "Että näin on asian laita, sitä on omansa tukemaan sekin seikka, että mon. 1. persoonan omistusliite on eestissä ollut, s i k ä l i   k u i n  s ä i l y n e i s t ä  n i u k o i s t a  o s o i t u k s i s t a  v o i d a a n  p ä ä t e 1 1 ä [tässä harv.], -nne, -ne; -nna, -na". Jos prof. Mark hiukan epäselvällä virkkeellään tarkoittaa, että minä katsoisin mainitut viron possessiivisuffiksit varmoiksi, niin hän joko ei ole lukenut esitystäni tarkaten tai sitten hän tahallisesti vääristelee ajatustani—kehotan vertailemaan muistutusta ja sitaattia—; jos prof. Mark taas katsoo, että eestin suffiksit varmoinakaan eivät todistaisi sitä, mitä niillä olen halunnut osoittaa, niin hän ei ole oikeilla jäljillä. Prof. Mark jatkaa tämän jälkeen huomautettavaansa: "Onko puheenalainen teksti  e s i a g r i c o l a l a i n e n (vai onko se A g r i c o l a n a i k a i n e n) ja kuka on katsottava jonkun kirjakielen perustajaksi (ks. siitä sivu 92 ss.), siitä saattaa olla eri mieltä Penttilän kanssa." En mahda sille mitään, että mieleni tekee huokaista Hussin tavoin.—Toinen asiantuntija, prof. Rapola lausuu kirjastani jonkin verran enemmän mainiten sen (tosin ohimennen) ansiokkaaksi ja sen jälkeen muutamin lausein viitaten sen sisällykseen. Tässäkin yhteydessä on teoksen ansioista kuitenkin jo jonkin verran tingitty: "Loppuponsi: 'Agricola ei ole suomen kirjakielen perustaja, vaan sen ensimmäinen, erittäin mainittava ja vieläpä tietoinen reformaattori' tuntuu kuitenkin suhteettomasti paisuttavan esiagricolalaisten kielenviljelykokeiden merkitystä. " Lausehan on reväisty irti yhteydestään (se on ymmärrettävä aikaisemman tekstin taustaa vastaan, edellä kun on ollut puhetta erinäisistä erehdyttävistä käsityksistä Agricolan asemasta), ja jos se nyt "paisuttelee" ylipäätänsä mitään, niin ei kai ainakaan eri-

9
koisesti esiagricolalaisten kielenviljelykokeiden vaan Agricolan merkitystä, jota siinä nimenomaan tehostetaan. Lainaamani hiukan epäilyttävän muistutuksen jälkeen esitetään sitten joukko huomautuksia, jotka—niinkuin sanoin—koskevat mielestäni toisarvoisia asioita, vieläpä osaksi ovat aiheettomiakin. Kun kritiikkiin on liitetty sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin "(Evankeliumikirjan fragmentin) hallitzepi luettu hallitseepi, mutta muuten tämmöisissä on luettu viimeisen edellinen tavu lyhyeksi", jonkalaisia hairahduksia olisi varmasti lueteltavissa muittenkin hakijain teoksista, ja tällaisten oikeitten mutta samalla verraten merkityksettömien muistutusten joukkoon on joutunut vielä eräs kohdalleen osumatonkin, i-loppuisten diftongien käsittelyä koskeva,¹ on minusta sen sijaan ehkä muistutusten luetteloa "paisutettu" suhteettomasti, ainakin kilpahakijaini aikaansaannosten esittelyyn verrattuna.

Niin vastenmielistä kuin onkin ryhtyä itse kiittämään omia työsuorituksiaan — sitä ei vaikeuta ainoastaan se, että oma kiitos on tapojen vastaista, vaan myöskin se, että itse usein näkee teoksensa puutteellisempana kuin mitä se on—minun täytynee kuitenkin rohjeta saamani kylmän arvioinnin edessä ja sen luonteen osoittamiseksi huomauttaa, että tässä puheena oleva tutkimus kaikessa vähäisyydessäänkin kuuluu tärkeimpään, mitä vanhan kirjakielemme alalta on kirjoitettu. Kun asiantuntijain lausunnoista en

________
¹ Minä huomautan heti i-loppuisiin diftongeihin siirtyessäni, että "Kun Evang :in i-edustuksesta ei ilmeisestikään voi suuria päätellä sen ja jonkin muun tekstin läheisemmästä tai etäisemmästä sukulaisuudesta (Evang:in lyhyyden takia ei sen aineisto jaksa osoittaa mitään ehdottomasti vallitsevia piirteitä), luettelen seuraavassa esimerkkejä Evang :in säilymis- tai katoedustuksesta ( joita kumpiakin tavataan monissa ryhmissä rinnan) kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota." Miksi minun tämän selvityksen jälkeen olisi pitänyt ryhtyä prof. Rapolan huomauttamaan yksityiskohtaisempaan selontekoon?

10
tapaa sen suurempaa tunnustusta kuin edellä selostamani kritiikkiin haudatun, on minun valitettava, että heiltä joko puuttuu silmää nähdä perspektiivejä probleemapaljoudessa: kaikki kysymykset (ehkä etymologisia lukuunottamatta?) ovat samassa tasossa ja yhtä merkityksettömiä tai merkityksellisiä, taikka sitten, että he—mikä olisi todennäköisempää —haluavat antaa teoksestani epäoikeudenmukaisen kuvan. En tahtoisi uskoa, etteivät asiantuntijat todellakaan ymmärtäisi puheenalaisen teoksen asemaa, etteivät he esim. huomaisi sitä, että vasta tämän suorittamani selvittelyn jälkeen on olemassa mahdollisuus ryhtyä jonkinlaisen menestyksen toivein sellaiseen kielihistoriallisessa katsannossa ensiarvoiseen tehtävään kuin suomen kirjakielen synnyn tutkimiseen, ja että—vielä jatkaakseni—tutkimus, joka useitten välittömien ja kirjakielen historialle tärkeitten tulosten rinnalla ikäänkuin avaa portin uuteen probleemapiiriin on jo sinänsä—vaatimattomastikin suoritettuna—tieteen kehitykselle paljon arvokkaampi kuin laaja ja omaan itseensä pysähtyvä esitys. Minun täytyy näin ollen tulkita asiaintuntijain suhtautuminen tähän teokseeni tasapuolisuuden puutteeksi. Selvittämäni menettely olisi ollut luvallinen ainoastaan siinä tapauksessa, että minun tällä kohden kokemaani teosten selostus- ja arviointitapaa olisi sovitettu kilpahakijainkin tuotteisiin. Niin ei kuitenkaan ole tehty, ja minun on sen käsityksen nojalla, jonka olen saanut asiantuntijain taipumuksesta tendenssimäisyyteen, helppo kuvitella, mitä tästä kirjasta olisi sanottu, jos se olisi jonkun kilpahakijani kirjoittama.

Jossain määrin samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin Upsalan suomenkielisen evankeliumikirjan fragmentin kieltä koskeva tutkimukseni on joutunut myöskin esitykseni Vuoden 1836:n Uusien Virsien kieliasu ja Kustaa Renvall. Siitä prof. Mark lausuu, että se tarjoaa "lisiä suomen kirjakielen kehityshistoriaan ", mutta jatkaa kohta jotenkin muserta-

11
vasti "Sellaisen tutkimuksen olisi saanut aikaan hyvin monikin suomen kielen harrastaja" teoksen aihettakin moittien: "Se [teos] ei ole kumminkaan aiheeltaan kiitollinen tekijälleen ". Minulla ei tietenkään ole syytä epäillä, etteivätkö muut kykenisi samoihin taikka parempiin saavutuksiin kuin minä, mutta se seikka ei mielestäni tässä ole pääasia eikä edes sivuasiakaan. Myöskään ei sen perustuksella voi langettaa kielteistä arvostelua. Yhtä vähän kelpaa siihen sellainen erheellinen motiivi kuin "aiheen epäkiitollisuus ". Lievän positiivisen arvioinnin ("lisiä suomen kirjakielen kehityshistoriaan") rinnalle on tässä siis kohta asetettu kaksi—saisinko sanoa—tyhjänpäiväistä kielteistä väitettä ja tällä tavalla on päästy tulokseen: teokseni ei "lisää suurestikaan hänen [= minun ansioitaan haettuun virkaan nähden". Professori Rapolalla toistuu samainen moite aiheen vähäisyydestä ("ei ole tarjonnut kirjoittajalleen sanottavaa liikkuma-alaa"), ja mitään johtopäätöksiä tekemättä mainitaan sen jälkeen, että teoksestani "käy selvästi ilmi Renvallin kielenuudistuspyrkimysten laatu eräissä tärkeän 'murteiden taistelun' vaiheissa". Minun täytyy taasen ihmetellä, eivätkö asiantuntijat todellakaan ole nähneet, mikä tällekin vähäiselle työlle antaa enemmän merkitystä kuin sen, minkä he ovat sille omistaneet. Vuoden 1817 virsikirjakomitean papereihin sisältyy eräs niistä harvinaisista tapauksista, jolloin kirjakielemme historian tutkijalla on tilaisuus edes hiukan tarkemmin saada seurata, miten eräänä kirjakielen ratkaisevana vaiheena normien asetus on tapahtunut. Aiheesta täytyy näin ollen sanoa, että se on erityisen mielenkiintoinen. Sen käsittelyn yhteydessä on edelleen käynyt ilmi muutakin kuin "Renvallin kielenuudistuspyrkimysten laatu", nimittäin melkoinen joukko uusia kirjakielemme historiaan kuuluvia tietoja ja muutamia mielestäni suhteellisen huomiota-ansaitsevia näkökohtia. Kirjastani lausunnoissa annettu arviointi osoittaa siis, että asiantunti-

12
jat mielestäni aika väkinäisellä tavalla (viakseni kun luetaan jopa kiitollisen aiheen epäkiitollisuuskin) ovat painaneet teokseni mitättömyydeksi, johon ei tarvitse kiinnittää sen enempää huomiota. Kun samoin ei ole käsitelty yhtäkään kanssahakijoitteni tieteellisistä tuotteista, ei liene aiheetonta nähdä tässäkin merkkejä asiantuntijain puolueellisesta suhtautumisesta tehtäväänsä.

Edelleen esittääkseni esimerkkejä minulle epäedullisesta tasapuolisuuden puutteesta huomautan seuraavasta seikasta.

Jos kerran katsotaan mahdolliseksi viitata yhden hakijan vielä valmistumattomiin julkaisuihin, olisi tasapuolisuuden nimessä sama menettely käsittääkseni ulotettava myös muihin hakijoihin. Kun asiantuntija, prof. Rapola mainitsee toht. Toivosen kohdalla: "Dos. Toivosen muusta tuotannosta ansaitsee vielä mainitsemista ... eräät huolellisesti suoritetut lähdejulkaisut (... 'Varsinais-Suomen loitsut', 112 s., joihin jatkoksi tulee e n n e n  p i t k ä ä [minun harv.] saman maakunnan vanhojen runojen julkaisu), jotka omalla tavallaan täydentävät dos. Toivosesta saamaamme kuvaa", saattaisi odottaa, että esim. minun kohdallani mainittaisiin samantapainen työ, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennosten vanhan edition vertaus Tukholman Kunink. kirjastossa olevaan alkuperäiseen (tämän suorittamani vertailun perustuksella Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on hyväksynyt sanotun 1600-luvun lainsuomennoksen uudestaan painettavaksi Suomen kielen muistomerkkien sarjassa). Olen painattanut tästä työstäni parikin selostusta, toisen Virittäjään (1926, "W. G. Laguksen julkaisema Ljungo Tuomaanpojan lainkäännös") ja toisen, yksityiskohtaisemman Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskustelemuksiin (2. III. 1927), joten se on ollut asiantuntijain tiedossa. Kenties olisi vielä yhtä suurella oikeudella voinut viitata siihenkin, että olen kerännyt ja kopioinut 1500- ja 1600-luvun suomenkielisiä tekstejä

13
toimitustyön alaisena olevaan Suomen kielen muistomerkkien 4. osaan tai että olen kirjoittanut Unkarin kirjallisuuden historian Yleisen kirjallisuuden historian uutta painosta varten. Vaitiolon syynä ei näin ole saattanut olla keskeneräisten julkaisujen puute.

Kun otan huomioon, että nämä eivät ole ainoat kohdat, joitten johdosta voin puheenalaiselta kannalta tehdä muistutuksia—ne ovat ainoastaan huomiota herättävimmät—, ja että ne varsinkaan kaikki yhdessä eivät voi olla sattumalta syntyneitä, pidän toteennäytettynä, että asiantuntijanlausunnot eivät ole puolueettoman harkinnan tulosta. Nimenomaan vain tältä pohjalta saatan ymmärtää sellaisenkin merkillisen väitteen kuin prof. Markin lausunnossa olevan: "Kolmesta hakijasta on dosentti Toivonen muita paljon etevämpi teostensa ... kvantiteettiin ... nähden", joka—jos se merkitsee sitä, että toht. Toivosen tuotanto on paljon suurempi kuin muitten hakijain—tuskin pitää yhtä totuuden kanssa.

Vaikka saatankin kerätä asiantuntijain lausunnoista kohtuuttoman paljon näytteitä tasapuolisuuden puutteesta ja voin jo tähän seikkaan kohdistumalla huomattavasti vähentää annettujen arviointien pätevyyttä, myönnän kuitenkin, että mainitsemani laatuiset moitittavuudet lopulta sittenkin ovat suhteellisen lieviä hairahduksia. Tosin niillä on oma osuutensa asiantuntijain lausuntojen loppuarviointien muovautumisessa, mutta ne eivät kuitenkaan ole virheinä ratkaisevia niin asiaankuulumattomia kuin ovatkin. Erittäin raskauttavana seikkana sen sijaan on pidettävä sitä, että asiantuntijain lausuntojen minuun kohdistuvissa kohdissa (jopa joskus muuallakin) on erehdyksiä, sanoisinko e t u p ä ä s s ä  e r e h d y k s i ä. Nimenomaan niihin haluaisin vakavasti kiinnittää huomiota.

Aloitan toteamalla, että asiantuntijain selostus ja käsitys väitöskirjastani jo on erheellinen. Olen kyllä valmis

14
tunnustamaan, että tässä ensimmäisessä laajemmassa tutkimuksessani on puutteita (joihinkin niistä prof. Rapola on arvosteluissaan viitannut) ja etten enää halua kaikkea tähän teokseen sisältyvää puolustaa, mutta silti minun täytyy epäilyksittä kieltäytyä hyväksymästä prof. Rapolan lausunnossaan esittämää arvostelua. Ensinnäkään ei väitöskirjani selostus ole tässä suoritettu tyydyttävästi; se on päässyt sisältämään hyvinkin olennaisia virheitä. Lähtökohtanani ei suinkaan ole ollut "yleisesti tehty huomio, että mainitussa [itämerensuomalaisten kielten muodostamassa] kielipiirissä varsinkin määrätyillä tahoilla painollisen ja painottoman tavun äännekehitys on ollut siten erilainen, että painottomassa asemassa on tapahtunut pitkälle menevää redusoitumista". Lähtökohtana on sen sijaan ollut, niinkuin prof. Rapola itse Virittäjässä 1926 olleessa arvostelussaan oikein selostaa se seikka, että itämerensuomalaisten kielten alueella painollisten ja painottomien tavujen kehitys on kulkenut toisaalla samaan suuntaan, toisaalla taas eri suuntiin. Erinäisten selvittelyjen jälkeen—en katso voivani ryhtyä niitä tässä tarkemmin toistamaan—olen päässyt siihen, että sanottu historiallinen piirre on seurausta eräästä huomattavasta erilaisuudesta, joka vallitsee eri tahoilla sanojen psyykillisessä struktuurissa. Eräille puheena olleista kielimuodoista on ominaista verraten voimakas keskittyneisyys, sanakokonaisuuksien sentralisoituneisuus, kun taas eräille toisille on yhtä ominaista selvien hahmodominanttien puuttuminen. Ulkonaisesti tämä psyykillisen struktuurin erilaisuus on itämerensuomalaisissa kielissä tullut esille siten, että toisaalla sanakokonaisuuksissa on erityisesti markeerattuja, ympäristöönsä verrattuna intensiivisempiä osia ja taas toisaalla (niissä kielimuodoissa, joissa sanahahmot eivät ole yhtä suuressa määrin sentraalistuneita) painot ovat huomaamattomampia, painotus tasaisempaa. Tästä varsin olennaisesta struktuurin erilaisuudesta juuri on ollut se

15
merkittävä kielihistoriallinen seuraus, että painollisten ja painottomien tavujen kehitys on toisaalla edennyt ikäänkuin samassa rintamassa, toisaalla taas erinäisistä lähemmin esittämistäni seikoista riippuen hyvinkin radikaalisti eri tavalla. Vertaus prof. Rapolan väitöskirjastani lausunnossaan antamaan selostukseen osoittaa, että teokseni esittely on suoritettu vaillinaisesti.

Kielitieteen kannalta tässä tutkimuksessa on merkitsevää ensinnäkin se, että joukko kielihistoriallisia ilmiöitä on osoittautunut syvällisessä keskinäisessä yhteydessä oleviksi, että itämerensuomalaisten kielten painotuksesta on saavutettu mielestäni paljon tärkeämpää tietoa kuin se, mikä sisältyy tähänastiseen ( "paino sijaitsee ensimmäisellä tavulla jne. "), että erinäiset reduktioilmiöt (loppuheitto, sisäheitto, pitkien vokaalien lyhentyminen) ovat selittyneet siinä mielessä kuin katson selittymisen kielitieteessä ylipäätänsä mahdolliseksi, että on tuotu esiin uusia probleemanasetuksia, joihin vastainen tutkimus voi kohdistua (mm. olen viitannut eräisiin metrillisiin kysymyksiin niitä hiukan laajemmin käsitellenkin). Mielestäni tässä on kielitieteellistä tulosta vähintään yhtä paljon kuin missä muussa teoksessani tahansa.

Prof. Rapola on lausunnossaan kuitenkin sitä mieltä, että "tässä psykologiselta kannalta valaisevassa tutkimuksessa on kielitieteellistä sanan varsinaisessa merkityksessä peräti vähän". Jos minun on ymmärrettävä tämä virke siten, että tutkimuksessani olisi psykologialle jotakin uutta ja merkitsevää, niin minun täytyy nöyrästi tunnustaa, että siinä on sellaista, jota uusin psykologia ei jo muualta tuntisi, sangen vähän. Luulenkin, että prof. Rapolan arvosteleva lause tarkoittaa muuta, nimittäin sitä, että kielentutkimukselle se psykologinen valaisu, jota kirjassani muun muassa on, on suhteellisen merkityksetön. Tutkielmassani—prof. Rapola jatkaa— "on deskriptiivisesti esitetty neljä, painetuista tutkimuksista yleisesti tunnettua itämerensuomalaisten kiel-

16
ten äännekehityksen erikoistapausta tuomatta esiin sanottavastikaan uutta niiden valaisemiseksi". Ottaessani huomioon, että edellisessä väitteessä suhtaudutaan hylkien nimenomaan siihen, mikä väitöskirjassani on psykologiasta omaksuttua ja että jälkimmäinen väite on minun kannaltani asioita katsottaessa tosiasiain vastainen, koska pääpyrkimyksenäni juuri on ollut esillä olleitten ilmiöitten valaiseminen ja koska tässä toiminnassani käsittääkseni myös olen onnistunut, on minulla mahdollisuus tulkita prof. Rapolan kielteinen mielipide, joka ilmenee äsken lainaamassani kohdassa ("kielitieteellistä sanan varsinaisessa merkityksessä peräti vähän"), vain siten, että prof. Rapolan mukaan kielitieteen ei tarvitse ottaa huomioon psykologisia seikkoja, kielitiede on riippumaton siitä, mitä sielutieteen piirissä tapahtuu, se on tieteenä selvästi erillään psykologisesta tutkimuksesta. Minun mielestäni tällainen käsitys kuitenkin on erittäin kummallinen ja sitä, joka haluaa olla samaa ajatusta kuin prof. Rapola, rohkenisin neuvoa luomaan sellaisen kielitieteen, jossa ei esiinny yhtään sielutieteen käsitettä. On kyllä totta, että kielitieteen alalla on paljonkin teemoja, joissa sielutieteen tarjoamat apuneuvot eivät tule kysymykseen, mutta niihin kielitieteen probleemavarasto ei suinkaan edes lähimain rajoitu.

Prof. Rapolan edustama käsitys sielutieteen ja kielitieteen suhteesta tuntuu minusta sitäkin ylivoimaisemmalta ymmärtää, kun hän samoin kuin toinenkin asiantuntija, prof. Mark on valmis lukemaan puheenalaisen professorinviran saamista oikeuttaviksi ansioiksi tutkielmia, joitten aiheitten suhde kielitieteeseen olisi, jos asiantuntijat olisivat johdonmukaisia, ehkä vieläkin epäiltävämmäksi katsottava kuin psykologian. Jos asettuisin prof. Rapolan esillä olevasta asiasta omaksumalle kannalle, käyttäisin sanoja "kielitieteellistä sanan varsinaisessa merkityksessä peräti vähän" useamminkin. Yhtä suurella oikeutuksella kuin väitöskir-

17
jaani ne soveltuisivat myöskin sellaisiin tutkimuksiin kuin toht. Toivosen Über alter und entwicklung des ackerbaus bei den finnisch-ugrischen völkern, josta prof. Rapola kuitenkin sanoo (syystä kylläkin) kiittävästi: "Kirjoitelmassaan . . . dos. Toivonen on osoittanut, millaiseksi k u v a  s u o m e n  s u v u n  m a a n v i l j e l y k s e n  a l k u p e r ä s t ä   j a  k e h i t y k s e s t ä [minun harv.] muodostuu kriitillisen sanatutkimuksen keinoin luotuna" ja josta prof. Mark sanoo, että se "on erikoisesti huomiota ansaitseva". Niinikään ne kai olisivat paikallaan myöskin toht. Toivosen tutkielman "Pitkiä pellavia, napanauriita ! " ollessa puheena. Sille prof. Rapola kaikesta huolimatta omistaa arvostelussaan enemmän tilaa kuin minun kirjakielen historiaa käsittelevälle tutkimukselleni Vuoden 1836:n Uusien Virsien kieliasu ja Kustaa Renvall. Voisin jatkaa esimerkkien sarjaa. Saattaisiko lausunnossa ilmenevä oudoksuttava suhtautuminen väitöskirjaani ehkä sittenkin johtua siitä, että erinäiset sielutieteelliset tosiseikat prof. Rapolan mielestä nekin kyllä ovat paikallaan kielitieteessä, mutta eivät sellaiset kuin mitä minä olen esittänyt ja omaksunut, kummankin asiantuntijan teoksissahan näet on sellaisia käsitteitä kuin: analogia, assimilaatio, dissimilaatio, kontaminaatio jne., joiden kaikkien sisällys on asetettu psykologiseksi. Jos viimeksi lausumani olettamus pitää paikkansa, voin lyhyesti kuvata sen kummallisen käsityksen, mikä asiantuntijoilla on kielitieteestä sanomalla, että se heidän mukaansa on oppia primitiivisistä asioista primitiivisin keinoin esitettynä.

Mutta palaan prof. Rapolan arvosteluun väitöskirjastani osoitettuani, että sen raskain syytös, ensimmäinen virkepari: "Toht. Penttilän teosta vuosien kuluessa uudestaan lukiessani olen yhä selvemmin tullut siihen käsitykseen, että tässä psykologiselta kannalta valaisevassa tutkimuksessa on kielitieteellistä sanan varsinaisessa merkityksessä peräti vähän. Siinä on deskriptiivisesti esitetty neljä . . . äännekehityksen

18
erikoistapausta tuomatta esiin sanottavastikaan uutta niiden valaisemiseksi" on olennaisesti erehdyttävä. Suunnilleen päinvastaiset lauseet olisivat olleet paremmin paikallaan. Siirryn tämän päämoitteen torjuttuani niihin yksityismuistutuksiin, jotka prof. Rapola on tehnyt, huomauttaen, että ne yleensä ovat oikeita olematta kuitenkaan erityisen raskauttavia. Yksi, tärkein esitetyistä lisämuistutuksista on harhaisku. Prof. Rapola kirjoittaa: "Toisaalta ei tekijän ole laajanlaisella selvittelyllään . . . onnistunut vakuuttaa, että pitkien vokaalien diftongiutumisilmiö kuuluisi niihin, joilla voi valaista s a n e i d e n enemmän tai vähemmän sentralisoitua painotusta, joten hänen todistelupohjansa tämän erikoistapauksen karsiutuessa tuntuvasti kapenee ja kuvansa suomen länsimurteiden painotustyypistä vaatii oleellista korjausta." Monella taholla itämerensuomalaisten kielten piirissä ovat pitkät vokaalit diftongiutuneet, toisissa kielimuodoissa diftongiutumista esiintyy kuitenkin vain ensimmäisessä, pääpainollisessa tavussa, toisissa kielipiireissä taasen yhtäläisesti sekä pääpainollisissa että pääpainottomissa tavuissa. Tämän ilmiön kuulumisen tutkimukseni piiriin prof. Rapola siis kieltää. Tässähän meillä kuitenkin juuri on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten se seikka, että sanahahmot toisaalla ovat olleet sentraalistuneita, sanakokonaisnus on ikäänkuin kerääntyneenä ensimmäisen tavun ympärille, miten se on rajoittanut äänteellisen kehityksen mahdollisuuksia: diftongiutuminen on saattanut tapahtua ainoastaan ensimmäisessä tavussa; se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten se, että sanakokonaisuuden eri jäsenet (psyykilliset alakokonaisuudet, ns. tavut) ovat toisaalla jälleen olleet tasa-arvoisempia kuin edellisissä kielimuodoissa, miten se on antanut eri tavuille mahdollisuuden kehittyä toistaiseksi tarkemmin selvittämättömistä syistä diftongillisiksi: se diftongiutumisen itu, mikä on sisältynyt tavujen alkupainoisuuteen (ynnä muihin seikkoihin ) on päässyt

19
ainoastaan tällaisissa kielimuodoissa kehkeytymään niin ensimmäisessä tavussa kuin seuraavissakin. Minusta tuntuu siltä, että prof. Rapolan vastaväite osoittaisi, että hän on jäänyt väitöskirjani perusajatuksille verraten vieraaksi. Ilmeistä on, että se ja teokseni erheellinen selostus ovat yhteydessä keskenään. Miten vihdoin voin yhdistää sanotun vastaväitteen, joka nähdäkseni siis ei kestä kritiikkiä, siihen lisätukeen, joka käsityksilleni on saatavissa eräitten suomen diftongien historiasta ja josta prof. Rapola itse on huomauttanut (ks. Virittäjä 1926 194; tässä asiantuntijanlausunnossakin samaan seikkaan on viitattu, tosin siinä muodossa, että "äänneilmiöiden rajoittaminen toht. Penttilän tavoin on kokonaan subjektiivista ", ts. että väitöskirjastani puuttuu erään tapauksen, erään lisäesimerkin käsittely), sitä en voi ymmärtää. Molemmat äänneilmiöt, pitkien vokaalien diftongiutumisilmiö ja eräitten diftongien kehitys suomen murteissa, ne ovat kysymykseen tulevassa suhteessa luonteeltaan aivan analogisia tapauksia, toista niistä prof. Rapola vastustaa mukaan otettavaksi, toisen mukaan ottamista hän vaatii. Omasta puolestani hyväksyn molemmat ja olen kiitollinen prof. Rapolalle hänen mainitsemansa lisäyksen esiin tuomisesta.

Olen täten käsitellyt loppuun sen, mitä arvostelijani ovat sanoneet väitöskirjastani (toisen asiantuntijan, prof. Markin lausuntoon minun ei tarvitse erikseen puuttua, koska se väitöskirjani kohdalla on pääasiallisesti toisen käden lausunto ja prof. Rapolaan nojautuva), ja näyttänyt, että tutkimukseni selostus on tapahtunut puutteellisesti ja että k a i k k i  t ä r k e i l t ä  n ä y t t ä v ä t  h u o m a u t u k s e t  o v a t  p a i k k a n s a p i t ä m ä t t ö m i ä. Että asiantuntijat ovat ainakin osittain perustaneet loppulausuntonsa tälle erehdyttävälle arvioinnilleen, sitä en voi kyllin valittaa.

Jäljellä olevista seikoista, joitten virheellisyyteen pyydän kiinnittää huomiota, alleviivaisin erityisesti sitä oudos-

20
tuttavaa käsitystä, jota prof. Rapola muutamissa lausuntonsa tärkeimmistä paikoista esittää kielitieteestä, ja jonka varaan hän sitten minua koskevan loppupontensakin rakentaa. Prof. Rapola sanoo: "Kun minun on vastattava kysymykseen, onko toht. Penttilä pätevä hakemaansa virkaan, en voi olla panematta painoa siihen, että toht. Penttilä on oikeastaan vain yhdessä teoksessa (Evankeliumikirjan kielestä) antanut näytteen kyvystään soveltaa kielitieteellistä metodia suomen kielen tutkimiseen ja että tämäkin aihe on liian vähäinen antaakseen tarkastelijalle kyllin monipuolisen kuvan arvosteltavan kyvystä. " Kun otan huomioon, että kaikki laajemmat tutkimukseni (väitöskirja, Vuoden 1836:n Uusien Virsien kieliasu ja Kustaa Renvall, Upsalan suomenkielisen evankeliumikirjan fragmentin kielestä) ovat suomen kielen historiaa, on mahdotonta tulkita tätä lausetta muuten kuin siten, että prof. Rapola tarkoittaa kielitieteellisellä metodilla äännehistoriallista metodia ja k i e l i t i e t e e l l ä  ä ä n n e h i s t o r i a a. Että jotakin tällaista on väikkynyt prof. Rapolan mielessä, siitä on nähdäkseni osoituksena myöskin se lause, jota edellä väitöskirjani puheena ollessa jo käsittelin. Kun näet prof. Rapola kirjoittaa, että väitöskirjassani on "kielitieteellistä sanan varsinaisessa merkityksessä peräti vähän" ja että olen esillä olleita äännekehityksen erikoistapauksia tuskin sanottavastikaan valaissut, nämä väitteet ovat tosia ainoastaan siinä tapauksessa, että katsotaan sellainen mahdottomuus mahdolliseksi kuin että kielitiede =  s o v i n n a i n e n  ä ä n n e h i s t o r i a. Olen varma siitä, ettei prof. Rapola voi vakavasti kannattaa tällaista mielipidettä, mutta samalla minun on pakko tähdentää sitä, että sanotunlainen harkitsemattomuus on saanut vaikuttaa ratkaisevasti loppupäätöksen muotoon.

Vakavammin luulen asiantuntijan, prof. Rapolan tarkoittaneen sen väitteen, joka esiintyy toisaalla hänen lausunnos-

21
saan ja jossa sanotaan: "Kielihistoriallista, johon sittenkin käsitykseni mukaan on pantava varsinaisessa kielitieteessä pääpaino ja jonka käsittelyssä kielitieteen omat erikoiset menettelytavat tulevat kysymykseen, toht. Penttilä on eräitä pikkuartikkeleita lukuunottamatta tuottanut vasta respiittiaikana." Jos nyt en kiinnittäisikään erikoista huomiota siihen, että tässä suljetaan väitöskirjani mielestäni vastoin oikeutta kokonaisuudessaan kielihistorian ulkopuolelle, on minun todettava, että siteeratussa väitteessä kuvastuu mielipiteeni mukaan virheellinen käsitys (: varsinaisessa kielitieteessä olisi asetettava pääpaino kielihistoriaan), joka sitten on vaikuttanut sen tieteellisen toiminnan arviointiin, jota olen harjoittanut useissa pienemmissä tutkielmissani. On selvää (kantani tueksi voisin viitata auktoriteetteihinkin, esim. F. de Saussure'iin), että kielen historia, sen diakrooninen tarkastus muodostaa vain toisen, synkroonisen tarkastelutavan rinnalla esiintyvän lohkon kielitieteestä, eikä saata olla puhettakaan siitä, että diakrooninen, historiallinen kielentutkimus olisi "varsinaista kielitiedettä", synkrooninen taas jotain epävarsinaista. Yhtä vähän voi myöskään väittää prof. Rapolan tavoin, että eritoten diakroonisessa kielentutkimuksessa tulisivat näkyviin kielitieteen "omat erikoiset menettelytavat ". Päinvastoin on verraten todennäköistä — en voi tässä ryhtyä asiaa tarkemmin perustelemaan —, että nimenomaan juuri diakrooninen kielentutkimus on metodeiltaan, siis menettelytavoiltaan historiatieteiden tasalla, että toisin sanoen juuri se olisi ilman omia erikoisia menettelytapoja. Mutta siitä johtuen, että prof. Rapola edustaa katsantokantaa, joka suuresti yliarvioi kielihistorian aseman kielitieteessä ja jota jo on pidettävä vanhentuneena, ovat ne tutkielmat, jotka olen epähistoriallisen kielentutkimuksen alalta kirjoittanut ja joitten luulisi verraten tärkeällä tavalla täydentävän ansioitani, koska ne osoittavat minun liikkuneen aloilla, jotka tulevat hyvinkin huomattavasti kysymykseen

22
puheena olevan professorinviran hoidossa (yleinen kielitiede, suomen kielioppi, oikeakielisyys), joutuneet sangen epäsuotuisen arvostelun uhreiksi.

Niinpä kahdesta kirjoituksestani Käsitteistä sana ja sane (vaihe) ja Sana-sanan monimielisisyydestä (kummatkin Virittäjässä 1929) on langetettu seuraava tuomio: edellisessä olen tulkinnut erästä ns. kielioppikomitean ajatusta erehdyttävästi ja jälkimmäisessä taas olen ajautunut käytännöllisesti katsoen hedelmättömään hiuksenhalkomiseen. Asia on kuitenkin siten—jos tähän erinäisistä syistä hiukan kiusalliseen sananvaihtoon vielä kerran saan puuttua—, että ensimmäisessä kirjoituksessani olen tulkinnut komitean mietinnössään esittämän kannan nähdäkseni aivan oikein, ts. sellaisena kuin mitä se siinä on esitetty. Ken haluaa tästä varmistautua, voi suuremmaksi vakuudeksi tutustua siihenkin, mitä toht. I. USCHAKOFF, eräs komitean jäsenistä sanoo tutkielmassaan Grammatik och lexikon, en lingvistisk studie (Helsingfors 1924) ss. 10—11. Siitä saattaa toistuvasti nähdä, että minun selontekoni ei suinkaan poikkea komitean aikoinaan omaksumasta kannasta. Että prof. Rapola on mainitsemallani tavalla arvioinut kirjoitustani, se johtuu siitä, että hän on liian hätäisesti muovannut käsityksensä asiasta ja pannut liiaksi painoa niille sanoille, jotka tavataan toisen artikkelini alussa (Virittäjä 1929 238): "On prof. Setälän komitean mietintöä selventävien oikaisujen jälkeen ilmeistä, että komitean tarkoitus on ollut toisenlainen kuin esittämäni" ja s. 240: "Myönnän mielelläni näin ollen, vaikka samalla vieritänkin syytä komitean mietinnön niskoille, että olen ollut suureksi osaksi väärässä komitean kantaa [= todellista tarkoitusperää] sanotuissa kohdin tulkitessani". Kun näet prof. E. N. SETÄLÄ, komitean puheenjohtaja oli ensimmäisen kirjoitukseni johdosta Virittäjässä (1929) esittänyt komitean mielipiteen uudelleen ja korjattuna (prof. Setälän sanat kuuluvat, Virittäjä 1929 143: "Kun

23
minä nyt yritän esittää ja puoltaa komitean kantaa, niin teen sen tietenkin omalla vastuullani sen mukaan kuin minä tämän kannan olen komiteassa käsittänyt ja sen mukaan kuin olen tätä kantaa itse  e d e l l e e n  k e h i t t ä n y t [minun harv.] "), oli minun asiatonta mennä väittelemään siitä, olinko erään vanhentuneen esityksen ymmärtämisessä ja arvostelemisessa oikeassa vai enkö. Kun minun nyt itsepuolustuksekseni on uudelleen pakko palata tähän asiaan, tulkoon se tässä kuitenkin sanotuksi. Jälkimmäisen artikkelini saaman arvostelun johdosta olen kieltämättä masentunut. Niin kauan kuin erästä tieteellistä asiaa käsittelevät muut kuin minä, on puhe tieteestä, mutta kun minä olen puuttunut keskusteluun ja koettanut tehdä selvää siitä, mistä todella on kysymys, käsittely on muuttunut hedelmättömäksi hiuksenhalkomiseksi. Sitäkin merkillisempi on mielestäni mainitun laatuinen arvostelu, kun minä "hiuksia halkoessani" juuri asetun vastustamaan sitä "hiuksenhalkomista", jota puheenalaisessa asiassa on suoritettu. Olenhan sitä mieltä kirjoituksessani esitetyistä syistä (—niitten kumoaminen olisi ensin ollut suoritettava ennenkuin langettaa tuomion—), että distinktio, "hiuksen halkaisu", jota kielioppikomitean taholta on esitetty, ei vastaa tarkoitustaan. Ymmärrän prof. Rapolan harhaan osuvan arvostelun vain siten, että hän epähistoriallisia probleemoita vieroksuen ei ole tarpeeksi syventynyt puheenalaiseen kysymykseen.

Samasta perussyystä, epähistoriallisen kielentutkimuksen vieraudesta, johdan myöskin sen kritiikin, joka on mainittu prof. Rapolan lausunnossa Oikeakielisyyden periaatteista
nimisen kirjoitukseni (Virittäjä 1930) kohdalla. Tämä kirjoitus, joka sisältää selvityksen oikeakielisyyden periaatteista, jonkalaista en ole tavannut mistään muualta kirjallisuudesta ja joka käsittääkseni —valitan, että minun yhä edelleen täytyy itse kiittää itseäni—on vienyt kysymyksen käsittelyä tärkeällä tavalla eteenpäin, leimataan  r e f e r a a -

24
t i k s i. Arvostelu on—sallittakoon minun käyttää jyrkkää sanaa—suorastaan pöyristyttävä. Erikoisemmin ei prof. Rapolan lausunnossa ole alleviivattu myöskään tutkielmaani Suomen attribuutista, mutta saatan kuitenkin olla kiitollinen siitä, että voin hyvällä tahdolla osittain hyväksyä sen maininnan, jonka se on saanut osakseen.

Toinenkaan asiantuntija, prof. Mark ei ole sanottavasti kiinnittänyt huomiota puheenalaiseen kategoriaan kuuluviin tutkielmiini. Eräitä hän on maininnut nimeltään, mutta siinä onkin miltei kaikki. Hänen kielteinen suhtautumisensa ei tosin tule samalla tavalla ilmi kuin prof. Rapolan, mutta se arvonanto, mikä hänellä on varattuna tämmöistä tutkimusta varten, supistuu sittenkin sangen vähiin, niinkuin käy ilmi hänen lausuntonsa viimeiseltä sivulta. Verratessaan toht. Ikolan ja minun ansioitani toisiinsa hän sanoo: "Penttilälle on ansioksi luettava, että hän on harrastanut yleiskielitieteellisiä kysymyksiä [ prof. Mark nimittää tällä nimellä nähtävästi kaikkea epähistoriallista kielitieteellistä tutkimusta]. Tälle seikalle vastapainoksi voi asettaa Ikolan klassillisten kielten tuntemisen, josta hänellä on hyötyä syntaktisissa kysymyksissä ". Sat sapienti.

Minulla on edellä ollut tilaisuus osoittaa asiantuntijain lausunnoista sellaisia perusvirheitä, että saatan ainakin omasta puolestani vastata kieltävästi kysymykseen, jääkö mitään sellaista perustetta jäljelle, joka oikeuttaisi toisen asiantuntijan, prof. Rapolan negatiivisen suhtautumisen tuotantooni. Näyttääkseni vielä erään esimerkin puitteissa sen luottamuksen aiheettomuuden, jota tiedekunta on tuntenut prof. Rapolan lausuntoa kohtaan asettaessaan sen päätöksensä toiseksi vaikuttajaksi, viittaan ohimennen erääseen sen kohtaan. Puheeksi tuleva asia ei tosin välittömästi koske minua, mutta se on lausunnossa hyvin tärkeässä asemassa ja on sen yleiselle laadulle jossain määrin luonteenomainen. Tarkoitan väitettä, jonka prof. Rapola lausuu toht .Toivosen

25
arvioinnin yhteydessä: "Kaikki kielihistoriallinen tutkimus rakentaa viime kädessä etymologialle, s. o. kunkin kielellisen ilmaisun alkuperän ja kaikinpuolisten suhteiden selvittelylle". Tämä teesi, joka käsitykseni mukaan ei pidä paikkaansa, on siitä huolimatta koko lopullisen ehdollepanon perustuksena, niinkuin näkyy hiukan myöhemmästä paikasta: "Dos. Toivonen on nykyisen nuoremman tutkijapolvemme etevin suomen ja sen sukukielten etymologi, samalla kuin hän on erittäin huolellinen äännehistorian tutkija ja sen selvä esittäjä, ja tämä mielestäni ratkaisee, sen perustuksella, mitä edellä olen lausunut etymologisen tutkimuksen tärkeydestä, kilpailun hänen hyväkseen. " Prof. Rapola on itse heti kohta suuresti vähentänyt tärkeässä asemassa olevan erheellisen väitteensä merkitystä huomauttamalla, että "Läheisten sukukielten ja oman kielen murteiden useimpien ilmausten keskinäiset suhteet ovat yleensä yksinkertaiset ja selvät ja antavat äännehistorialliselle tutkimukselle runsaasti liikkumistilaa vaatimatta jokaisen sanarinnastuksen nimenomaista perustelua". Etymologiointi ei toisin sanoen tule avoimena olevan professuurin varsinaisella alalla vielä nimenomaisesti kysymykseen. Prof. Rapola on näin itse heikentänyt perusväitteensä arvoa ja kelpaavaisuutta siihen tarkoitukseen, johon hän sitä on käyttänyt, mutta kun tämän lisäksi vähäinenkin ajattelu osoittaa, että—päinvastoin kuin mitä prof. Rapola kirjoittaa—kielihistoria vain  o s i t t a i n  rakentuu etymologialle, niin esitetty argumentti on nähdäkseni menettänyt kaiken todistusvoimansa. On lueteltavissa miten paljon tahansa sellaisia kielihistoriallisia tehtäviä, joitten tutkimus ei tarvitse lainkaan etymologisia tietoja (tämmöinen teema on esim. jonkin syntaktisen muodosteen vaiheitten esitys). Ja siinäkin osassa suomalais-ugrilaista kielihistoriaa, jossa etymologiat tulevat kysymykseen, on tutkimuksen nykyisellä asteella ollessa jo verraten kysymyksenalaista, onko etymologia enää aivan primäärinen asia.

26
Katsoisin näin muodoin, että tämäkin prof. Rapolan lausunnossa esiintyvä tärkeä väite on tosiasioihin perustumaton.

Olen edellä kohdistunut etupäässä prof. Rapolan lausuntoon siitä syystä, että sen väitteet ja perustelut ennen muuta ovat antaneet aihetta muistutuksiin. Prof. Markin lausunto ei ole jäänyt kuitenkaan siitä syystä syrjemmä, että sen perustelut olisivat erityisen vahvoja, vaan siksi, että se ainakin minua koskevissa kohdissa on niin ylimalkainen. Katsokaamme: "Penttilän tieteellinen tuotanto", prof. Mark kirjoittaa, "kun otetaan huomioon hänen pienemmätkin kirjoituksensakin, on jokseenkin suuri ja erittäin monipuolinen. Tämä viimeinen seikka on ollut sentään hänen tuotannolleen pikemmin haitaksi kuin hyödyksi. Hän on siirtynyt aiheesta aiheeseen perinpohjaisemmin syventymättä mihinkään. Hänen väitöskirjansa olisi aiheeltaan mielenkiintoinen tutkimus, jollei sillä olisi painavia muodollisia puutteita" jne. Tällaisten lauseitten johdosta saattaisi tietenkin puhua paljon ja pitkälti (ajateltakoon esim. viimeksi siteerattua: väitöskirjani olisi aiheeltaan mielenkiintoinen, ellei sillä olisi muodollisia puutteita!), mutta luullakseni keskustelu olisi hedelmätöntä kovin epämääräisissä asioissa liikkuessaan. Äskeiset arvostelmat voisi — niin ylimalkaisia ne ovat—tekemättä perin suurta väkivaltaa totuudelle kääntää jokseenkin päinvastaisiksikin, voisihan kirjoittaa: "Penttilän tieteellinen tuotanto, vaikka otetaan huomioon hänen pienemmätkin kirjoituksensa, on verraten vähäinen ja varsin ahtaalla alalla liikkuva. Tämä viimeksi mainittu seikka ei kuitenkaan ole ollut hänen tuotannolleen hyödyksi vaan haitaksi. Hän ei ole siirtynyt aiheesta aiheeseen, vaan on syventynyt muutamiin verraten harvoihin teemoihin" jne. Se maun mittapuu, jota prof. Mark mielestäni liian ahkerasti viljelee, se on niin venyvä, että se sallii miltei minkälaisen arvioinnin tahansa ja sillä saavutetaan näennäisesti mikä haluttu päämäärä hyvänsä. Ymmärtääkseni on tämäntapai

27
nen epämääräisyys ja väitteitten tyhjyys asiantuntijanlausunnolle hyvin olennainen virhe.

Jos haluaisin etsiä prof. Markin lausunnosta jonkin konkreettisen vastausta kaipaavan väitteen (edellä jo käsiteltyjen lisäksi), jäisin saaliitta, ellei lausunnon lopussa olisi kohtaa: "Professorinviran hakijalta pitäisi voida vaatia minun mielestäni ainakin yksi teos, joka antaisi sinänsä pätevyyden. Ikolalla on yksi laaja ja hyvä tutkimus tai kaksikin, jos nimittäin Ala- Satakunnan murretutkimuksen konsonantismia ja vokalismia koskevat osat eroitetaan eri teoksiksi, niinkuin sen voi tehdäkin. Penttilällä sellaista teosta ei ole." Prof. Mark olisi näin ollen valmis pitämään toht. Ikolaa pätevänä puheena olevaan professorinvirkaan esim. hänen Ala-Satakunnan murteen äännehistoriansa jälkimmäisen osan (226 s.) perustuksella. Minusta tuntuisi varsin luonnolliselta sellainen ajatus, että minun koko tuotantoni (kvantiteetiltaan ehkä lähes kolminkertainen) saattaisi vastata edes tätä kilpahakijan yhtä teosta. Ellei näin ole, annetaan aivan merkillinen arvo sille seikalle, että yksissä kansissa on vähintään 200 sivua. Tuotantoni ei suinkaan ole niin hajallinen kuin miksi asiantuntijat sen esittävät—tähän hajallisuuteen prof. Mark kai itse asiassa tähtää puhuessaan yhden keskeisen teoksen tarpeellisuudesta ja minulta puuttumisesta. Omasta mielestäni esim. Upsalan suomenkielisen evankeliumikirjan fragmentin kielestä, Vuoden 1836 :n Uusien Virsien kieliasu ja Kustaa Renvall sekä Oikeakielisyyden periaatteista nimiset tutkielmat liittyvät hyvinkin selväksi kokonaisuudeksi suomen kirjakielen muodostaman probleeman ympärille. Ne eivät kylläkään ole samoissa kansissa, mutta liekö tuo kovin tärkeää.

Nämä asiantuntijanlausunnot, joihin humanistisen tiedekunnan ehdollepano nojautuu, antaisivat helposti aihetta vielä moniin huomautuksiin, mutta kuten heti alussa mainitsin on tarkoituksenani ollut pysytellä vain olennaisissa ja

28
etupäässä minua koskevaan lopputulokseen vaikuttaneissa asioissa. Voin näin ollen sivuuttaa sen keveän tavan, jolla molemmat asiantuntijat selviävät täytettävän professuurin alakysymyksestä ja pakottavat tosiasiat omiin ennakkomielipiteisiinsä, samaten muutkin moitittavat kohdat. Olen riittävästi osoittanut, että asiantuntijainlausunnoissa ei ole käsitelty hakijoita tasapuolisesti ja että niissä on niin paljon ilmeisiä virheitä, että tiedekunta on joutunut perustamaan kantansa pääasiassa sellaisille. Tämän huomioon ottaen olen yliopiston kanslerille kunnioittavasti ehdottanut, että Turun yliopiston humanistiselle tiedekunnalle annettaisiin tilaisuus harkita asiaa uudelleen ja tarpeen vaatiessa hankkia lisäasiantuntemusta muodostaakseen mielipiteensä kestävämmälle pohjalle.