|
Tänään helmikuun 8:ntena tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä päivästä, jolloin mainehikkaimman kielentutkijamme, valtioneuvos Eemil Nestor Setälän työntäysi elämä äkillisesti ja odottamatta katkesi. Nämä E. N. Setälän kuoleman jälkeen eletyt vuosikymmenet tuskin ovat pystyneet himmentämään hänen vahvaa muistoaan. Hän kuului niihin miehiin, joiden elämäntyö on ollut tämänpäiväisen kulttuurielämämme rakennuskiviä. Hänen tutkimustensa asema esim. on äidinkielemme tieteellisen käsittelyn piirissä yhä jotakuinkin yhtä keskeinen kuin ennenkin.
Lukuunottamatta lyhyitä kuolemantapauksen jälkeen ilmestyneitä muistokirjoituksia ei Setälän mittavasta ja epätavallisen monitahoisesta toiminnasta ole ainakaan toistaiseksi ilmestynyt elämäkerrallista kokonaiskuvausta, niin kiitollinen kuin tällainen tehtävä tekijänsä kannalta katsoen joissakin suhteissa saattaisikin olla. Kyvykäs nuori tutkija maisteri Arvo T. Inkilä pani kyllä aikanaan alulle biografisten ainesten keruun, mutta hänen kaaduttuaan talvisodassa on työltä puuttunut johtaja, ja se on tiettävästi ollutkin keskeyksissä. Hartaasti ja menestyksellisesti on tällaista ainesta kerännyt myös E. N. Setälän tytär, arkkitehti Salme Setälä, ja kahdessakin teoksessaan, vanhemmassa "Kallioniemi – isänmaa. Muistelmia lapsuuden kesäkodin vieraskirjan taustalta" (1945) ja nyt äskettäin (1954) painosta tulleessa kirjassaan "Nuori sanaseppä. Kertomus E. N. Setälän elämänpiiristä hänen lapsuusvuosinaan ia kouluaikanaan" hän siihen nojautuen on tarjonnut muutamia viehättäviä lukuja suuren isänsä elämän kuvaukseen. Ne ovat kuitenkin lähinnä kodin – niin E. N. Setälän oman lapsuudenkodin kuin myös kirjoittajansa lapsuudenkodin – näkökulmasta laadittuja. E. N. Setälän elämäntyön olennaisin osa odottaa kaikesta huolimatta yhä käsittelijäänsä, samoin se Setälää koskeva muistitieto, jolla todennäköisesti on melkoista merkitystä varsinkin hänen julkisen toimintansa esitteIyssä ja arvioinnissa ja joka kieltämättä on vaarassa ajan oloon kadota ulottumattomiin, keräilijäänsä.
Näistä Setälän elämäkerran julkaistuista alkuluvuista tulee ehkä ennen muuta esiin Setälän myöhemmän elämänkaaren enteilyä. Hyvin monet niistä tiedonsirpaleista, joita on säilynyt erilaisissa asiapapereissa tai jotka E. N. Setälän omaiset ja tuttavat ovat osanneet kertoa hänen lapsuutensa ja koulunkäyntinsä ajalta ja joihin Salme Setälän "Nuori sanaseppä" suurelta osalta perustuu, ovat verraten vähäpätöisiä, mutta niiden joukossa on myös monia kirjan päähenkilön olemusta joskus aivan yllättävän selkeästi ja uskottavasti luonnehtivia. "Nuoren sanasepän" lukijaa ei esim. voine olla vakuuttamatta E. N. Setälän epätavallisista hengenlahjoista parvi muistoja, jotka kuvastavat hänen muistinsa ilmiömäisyyttä. Vaikka voisikin olla jotain legendanomaista siinä sukulaisten keskuudessa kiertäneessä kertomuksessa, jonka mukaan neljättä käyvä pikku Eemeli oli ensimmäisen kerran kirkossa käytyään kiivennyt pellolla olevalle isolle yksinäiselle kivelle ja siinä seisoen toistanut sanasta sanaan "oikealla nuotilla" kirkkoherra August Liliuksen äsken kirkossa pitämän saarnan, puhuvat monet muut yhtä hämmästyttävät tiedot samaan suuntaan ja vahvistavat toisiaan.
Vanhastaan on E. N. Setälän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta puhuttaessa usein viitattu siihen tosiasiaan, että hän kirjoitti jo koulupoikana – ollessaan Hämeenlinnan normaalilyseon kuudennella luokalla – ensimmäisen suomenkielisen suomen kielen lauseopin, kirjan, joka tuli painosta tekijänsä siirtyessä koulunsa seitsemännelle luokalle ja täytettyä 16 vuotta. Tämä "Suomen kielen lauseoppi" oli oppikirja – "oppikirjan koe" kuten sen kirjoittaja sitä nimiölehdeltä kutsuu –, ja sen tekijä joutui jäljelläolleina kahtena kouluvuotenaan siis lukemaan koulussa omaa kirjaansa. Salme Setäläkin kertoo tämän asian yksityiskohtaisesti. Tapaus on luullakseni ainutlaatuinen meillä, ja tuskinpa samanlaista juuri muualtakaan voidaan esittää toista.
Se joka ottaa vaivakseen – viipyäkseni nyt hetken mainitussa "Suomen kielen lauseopissa" – tutustua tähän vuonna 1880 ilmestyneeseen tulevan uraauurtavan tutkijan nuoruudentyöhön, epäilemättä yllättyy siitä kypsyydestä, jota se kauttaaltaan todistaa. Sen parisivuinen esipuhekin, jossa tekijä mm. mainitsee saaneensa apua Budenzin samana vuonna, 1880, ilmestyneestä unkarinkielisestä suomen kieliopista, vaikuttaa kirjoituslaatunsa puolesta enemmän nykyaikaiselta kuin 75 vuoden takaiselta. Kirjan nuori tekijä kiittää kyllä teoksensa alkusanoissa opettajaansa, silloista tohtoria Arvid Genetziä, "joka aina työn kestäessä on hyväntahtoisesti suonut minulle erittäin tärkeätä apuansa, sekä tämän kautta suorastaan saattanut kirjan ilmestymisen mahdolliseksi", mutta vaikeata lienee selvittää, minkälainen Genetzin osuus tarkasti sanoen on ollut, tuskinpa sen selvittäminen loppujen lopuksi olisi perin tärkeätäkään. Martti Rapolan
"Koivunporras" teoksesta, joka puheenalaiselta kohdaltaan perustuu tekijänsä isän, E. N. Setälän asuintoverin ja hyvin arvostelukykyisen miehen lehtori F. O. Rapolan muistoihin, saa sen käsityksen, että Genetz otti varsin toimeliaasti osaa kieliopin laadintaan. Toisaalta taas Salme Setälä – varmaan joihinkin tiedonlähteisiin, ehkä isänsä omiin lausuntoihin, nojautuen kirjoittaa: "Hän [E.N. Setälä] tiesi että hän oli alkulauseessa kohteliaisuudesta antanut ehkä enemmän tunnustusta opettajalleen Arvid Genetzille kuin mitä hänen omasta mielestään olisi ollut tarpeen. Olihan opettaja kieltämättä auttanut häntä, etenkin antamalla ohjeita paikallissijojen järjestämisessä ja neuvonut tärkeitä seikkoja itäsuomalaisen kansankielen suhteen, joka Eemelille länsisuomalaisena oli perin outo. Ja huolehtihan tohtori Genetz siitä, että kirja pääsi julkisuuteen — Eemeli itse ei olisi kyennyt saamaan sitä pöytälaatikkoaan pidemmälle. Mutta siitä huolimatta Eemeli tunsi rehellisessä mielessään, että pääasiallinen luova työ ja aiheen tutkiminen oli hänen omaa, itsenäistä työtään. Opettajan paras osuus oli hänen myötämielisyytensä ja loppumaton innostuksensa lauseopin syntymistä kohtaan, ja siitä Eemeli toki oli valmis antamaan kiitollisen tunnustuksensa." Kenties "Nuoren sanasepän" kirjoittaja on oikeassa siinä, mitä hän sanoo lainaamissani sanoissa Genetzin suhteesta Setälän teokseen, mutta sen sijaan niissä kyllä on oppikirjan vaatima itsenäinen työ ehkä saanut hiukan liian voimakassanaisen korostuksen.
Asian laitahan oli näet se, ettei suomen lauseopin kuvaajan vuonna 1880 enää mitenkään tarvinnut alkaa ikäänkuin tyhjästä, sillä vähän aikaisemmin, vuonna 1871, oli ilmestynyt laajanlainen ruotsinkielinen suomen lauseopin esitys, A. W. Jahnssonin "Finska språkets satslära". Tätä Jahnssonin tohtorinväitöskirjaa käytettiin Hämeenlinnassakin oppikirjana, niin vähän kuin se sellaiseksi sopikin. Kirja näet oli vieraskielinen ja "sen ensimmäinen hankaluus" – kuten E. N. Setälä oman oppikirjansa esipuheessa kirjoittaa – oli "siinä, että se on tarpeettoman laaja, jott'ei sitä ennätetä kunnollisesti käydä läpi". E. N. Setälän lauseoppi oli lähinnä tarkoitettu korvaamaan tätä laajuutensa ja ruotsinkielisyytensä takia koulun oppikirjaksi huonosti soveltuvaa Jahnssonin lauseoppia. Oli selvä, että Setälän suppealla kirjalla (52 s.) oli vankka asiapohja valmiina Jahnssonin laajemmassa esityksessä. Eikä tarvitse paljon selailla Jahnssonin teosta ja E. N. Setälän "Suomen kielen lauseoppia" pannakseen merkille, että jälkimmäinen rakentuu edelliselle. Mutta nuoren tekijän poikkeuksellinen kypsyys tulee silti mitä selvimmin esille siinä taidossa, jolla lyhentäminen on suoritettu, ja samoin niissä parannuksissa, jotka Jahnssonin esitykseen on tehty. Saattaa mm. erityisesti huomauttaa esim. siitä, että E. N. Setälän lauseopissa ainesten yleisjärjestys on parempi kuin Jahnssonilla. Samoin ne muutamat kohdat, jotka sisältävät Jahnssonin kieliopissa olevien aukkojen täydennyksiä (esim. verbin modien esityksessä) paljastavat "Suomen kielen lauseopin" tekijän leijonankynnen. On edelleen pantava merkille, että "Suomen kielen lauseopissa" terminologia on osittain suomenkielinen. Sen sepintään voinee sisältyä siihenkin itsenäistä keksintää, joitakin osoituksia Setälän sanaseppyydestä.
E. N. Setälän elämänvaiheiden tähänastiset kuvaukset ovat suurelta osalta niin sanoakseni yksilöhistoriallisia ja pääasiallisesti siltä kannalta arvokkaita. Myös "Nuoren sanasepän" tietovarasto antaa hänen persoonallisuutensa kuvaukseen ja kehitykseen lukuisia muitakin piirteitä kuin tässä kosketellun. E. N. Setälän elämän painopiste oli kuitenkin tieteenharjoituksen ja julkisen toiminnan puolella, ja tällaiset lohkot, joihin kuuluu paljon enemmän ajankuvausta kuin lapsuuden ja nuoruuden esityksiin, ovat vielä kirjoittamatta, jopa aloittamattakin.
Biografista kokonaisesitystä E. N. Setälästä joudumme kenties odottamaan vielä kauan. Ehkei olisi liikanaista toivoa, että ennen sen valmistumista voitaisiin huolehtia siitä, että se osa Setälän kirjallisesta toiminnasta, joka on häneltä itseltään jäänyt painattamatta ja jolla kuitenkin on tavalla tai toisella merkitystä, saataisiin julkisuuteen. Näiden rivien kirjoittaja ei pysty esittämään tämänsuuntaiselle julkaisulle mitään tarkkaa ohjelmaa, mutta käsitykseni on, että esim. Helsingin yliopiston asiakirjoissa on sellaista E. N. Setälän käsialaa, jolla on jopa suoranaista tieteellistä arvoa. Niinpä siinä lausunnossa, jonka Setälä vuonna 1901 antoi Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteelliselle osastolle Heikki Ojansuun väitöskirjasta "Lounaismurteiden äännehistoria I", on muutamia huomioita ja mielipiteitä lounaismurteidemme äännehistoriasta, joita en ole tavannut muualla esitettyinä. Luulisin, ettei tämä lausunto ole suinkaan ainoa arvokas kirjoitus, jota hän ei monien tehtäviensä ja laajempien tutkimustöidensä keskellä ennättänyt julkaista. Tällaisen aineksen saattaminen tutkimuksen käyttöön olisi ymmärtääkseni kaunis kunnianosoitus suuren tiedemiehen muistolle.
|
