Suomalainen Suomi n:o 6,1957

 

Kun kaunokirjallisuuden tuotteilla, varsinkin runoilla, aina on vahvasti muotoiltu ja yleensä aika lailla omasävyinen kieliasu, kirjailijat ja heidän joukossaan runoilijat, niin ikään kirjallisuuden käsittelijät — arvostelijat ja kirjallisuudenhistorioitsijat — joutuvat monesti pohtimaan kieltä koskevia asioita. Ei ole harvinaista, että he myös esittävät niistä mielipiteitä, joita kohtaan kielentutkijain täytyy tuntea mitä suurinta mielenkiintoa. Kirjallisuuden edustajien kielimielipiteet saattavat kuitenkin olla joskus hiukan maallikonomaisia, rohkeita ja todistamattomia. Jos perehtyy ns. modernin runouden käsittelyyn, ehkä tavallista useammin törmää teoreettisiin väitteisiin, jotka tuntuvat harkitsemattomilta. Pariin tätä lajia edustavaan mielipiteeseen kiinnitän seuraavassa huomiota.

Toinen niistä asioista, joihin puutun, on se kirjallisuus-kielitieteellinen väite, joka kohdistuu ns. runokieleen ja ns. runollisiin ilmauksiin. Runokielestä ja runollisista ilmauksista puhutaan, niin kuin tiedetään, aivan yleisesti. Nykysuomen Sanakirjastakin kohtaamme run. (= runokieleen kuuluva, runollinen) merkinnän tuon tuostakin, niin ikään kieliopeissa on usein erillisiä tietoja runokielen ominaisuuksista. En ole huomannut, että ulkomaisessa kirjallisuudessa olisi esitetty mitään epäilyksiä runokieli termin ja sen tavanomaisen ymmärtämisen suhteen, mutta meillä on siihen modernista runoudesta puhuttaessa kohdistettu kritiikkiä. Niin esim. kirjoitetaan: «Uuden runouden näennäinen vaikeus johtuu perimmältään siitä nykyaikaisten runoilijain oivalluksesta, ettei ole olemassa erikseen runollisia ja epärunollisia kokemuksia, e i  e r i k s e e n  r u n o l l i s i a  j a  e p ä r u n o l l i s i a  i l m a i s u j a « (harvennus minun). Toisesta kirjoituksesta luen: «Runoilijain joukossa ei ainakaan pitäisi olla 'runokielen käyttäjiä': runoilija käyttää kaikkea kieltä, usein monia kieliä runojen valmistamiseen«. Samainen kirjoittaja jatkaa: «Kielimiehen näkökulmasta koko kansa arvatenkin on joukko ryhmiä, jotka käyttävät omia kieliänsä, lakimiehet lakikieltä, teknikot teknillistä kieltä, yleisö yleiskieltä, katupojat katukieltä ja Suomen kielimiehet suomen kieltä«, niin ettei oikein tiedä, voiko hänen edelliseenkään väitteeseensä suhtautua vakavasti.

Tällaiset runokielen olemattomuuteen kohdistuvat väitteet ovat nähdäkseni varomattomia ja harhauttavia. Onhan kaikille kielentutkijoille ja huomattavalle osalle muitakin asianharrastajia täysin selvää, ettei runokielellä ole koskaan tarkoitettu mitään erillistä aluetta suomen tai minkään muunkaan kielen piirissä. Mistä suomenkielisestä runosta hyvänsä, olipa se moderni tai epämoderni, voi osoittaa lukuisia ilmauksia, jotka eivät ole runokieltä ja joilta tyyten puuttuu runollisuuden tuntomerkki, niin että ne ovat täysin mahdollisia myös normaaliproosassa. En usko, että millään dialektiikalla voidaan estää kielen- ja tyylintutkijoita jatkuvasti puhumasta runollisista ja epärunollisista tai arkissävyisistä ilmauksista. Heidän täytyy näet vastakin välttämättömästi ottaa huomioon esim. sellainen seikka, että venho on eräissä suhteissa toisenlainen sana kuin vene. Runollisilla ilmauksilla he tällöin tarkoittavat ilmauksia, jotka ovat mahdollisia lähinnä vain runoissa.

En ole oikein perillä siitä, mikä modernistien taholla on johtanut runokielen ja runollisten ilmausten kieltämiseen. Olisiko syynä kenties se, että viimeaikaisessa runon «valmistuksessa« on enemmän kuin ennen käytetty arkista, hyvinkin arkista sanastoa ja puhuttu yleisemmin kuin ennen suhteellisen arkisista asioista, ja se, että tällaiset runot eivät ole tuntuneet läheskään kaikista lukijoista todellisilta runoilta? Tämän penseän suhtautumisen vastareaktiona on sitten ollut runollisten ilmausten kieltäminen. Olettamukseni esitän kuitenkin vain olettamuksena. Joka tapauksessa on selvää, että kysymys siitä, sopiiko tai onko suotavaa vai ehkä päinvastoin sopimatonta ja epäsuotavaa, että runoudessa käytetään epärunollisia, arkisia ilmauksia, on kokonaan toinen asia kuin kysymys runollisten ja epärunollisten ilmausten tai runokielen olemassaolosta. Tarkoitukseni ei ole polemikoida nykyisten runoniekkojen arkisia sanontoja vastaan. Runollinen ja runokieli termien tunnustaminen ja käyttäminen ei sisällä mitään kiivailua arkisten runoilmausten käyttämistä vastaan yhtä vähän kuin se myöskään sisältää pienintäkään kehotusta niiden käyttämiseen.

*

Ennen kuin käyn käsiksi toiseen asiaani, huomauttaisin eräästä yleisesti unohdetusta tärkeästä seikasta. Olisi käsittääkseni erittäin hyödyllistä jos kirjallisuudesta keskustelevilla olisi elävästi mielessä, ettei esim. runolla ole itsessään sellaisia ominaisuuksia kuin kaunis tai miellyttävä, elävä, hehkuva, järkyttävä, vastenmielinen, vanhanaikainen jne., ts. esteettisiä kvaliteetteja samalla tavalla kuin esim. maalla on sateen jälkeen ominaisuus märkä. Runon (ja samoin muiden kirjallisuustuotteiden) ominaisuudet ovat poikkeuksetta runon ja sen lukijan tai kuulijan aktuaalisessa suhteessa, ts. lukiessa tai kuullessa ilmeneviä ominaisuuksia. Sitä mukaa ne ovat niin miehestä mieheen kuin ajasta aikaan enemmän tai vähemmän vaihtelevia. Runo, joka viisikymmentä tai sata vuotta sitten tuotti kehittyneelle lukijalleen esteettisiä elämyksiä, joka saattoi saada hänen tunteensa valloilleen, saattaa olla nykyajan kehittyneelle lukijalle täysin mykkä. Henkistä rajoittuneisuutta todistaa, jos tästä asiaintilasta johtaa joitakin arvoarvostelmia ja lausuu esim., että sata vuotta sitten tehtiin huonompia runoja kuin nykyään.

*

Siirtyessäni sitten puhumaan ns. modernin runouden käsittämättömyydestä tai vaikeaselkoisuudesta, tähdennän, että myös 'vaikeaselkoisuus' on äskeisten esteettisten kvaliteettien tapaan ominaisuus, joka edellyttää lukijan tai kuulijan ja jota ilman lukijaa tai kuulijaa ole olemassa. Sinänsä ei mikään runo ole hämärä eikä vaikeaselkoinen. Hämäräksi tai käsittämättömäksi se muuttuu vasta, kun se suhteutetaan lukijaan tai kuulijaan. A ei saa selvää runosta, josta B saa selvän: runo voi siis olla sekä selvä että hämärä, ilman A:ta ja B:tä se ei ole kumpaakaan. Eräs lehti julkaisee aukeaman 'Hämärän lauluja'. Vähän myöhemmin ilmoittaa muudan uuden runouden puoltaja, että runot ovatkin päivänselviä. Tunnettu arvostelija mainitsee esimerkin vaikeaselkoisesta säkeistöstä saaden hetken päästä nenäkkäästi opastavan selityksen lukijalta, jonka mielestä runo on kovin selkeä. Eräänä aikakautena runo on käsitettävä, toisena aikakautena se on lukijalle aivan hämärä. Puolueeton tarkkailija ei riitele siitä, ovatko runot hämäriä vai päivänselviä. Hän ei myöskään erään modernistin tavoin yritä teilata kirjoittajaa, joka on ilmoittanut yleensä jäävänsä ymmälle ns. modernistien runojen äärellä, selittämällä, ettei moisilla tiedotuksilla ole muuta kuin omaelämäkerrallinen merkitys (ymmärrettävä: asianomaisen typeryyden osoittajina). Kirjallisuustieteilijälle on erittäin merkitsevä runon ja sen lukijain suhteen tuntemus, sillä se painomuste, jota runo reaalisesti katsoen on, ei häntä kiinnosta vähimmässäkään määrässä. Puolueeton tarkkailija, jonkalainen kirjallisuuden tutkijan tulee olla, toteaa siis nytkin merkitsevänä seikkana, että viime aikoina ilmestyneiden runokokoelmien useimmat runot ovat melkein kaikille lukijoilleen olleet hämäriä. On tosin henkilöitä, jotka väittävät, että runot ovat heille selviä, mutta heitä on häviävän vähän ja heidänkin ilmoituksensa on yleensä aivan tarkistamaton. Suhteellisen yleinen vaikeaselkoisuus tarjoaa tietysti tutkimukselle kysymyksiä. Runouden käsittämättömyys- ja järjettömyysprobleemi viriää.

Mielenkiintoista on havaita sen kannan yleisyys, että uuden runouden epäselvyys onkin jollakin tavoin vain n ä e n n ä i s t ä. Hiukan ponnistelemalla lukijat voisivat saada runoista selvän. «Uuden runouden 'vaikeus' ei todellakaan ole mitään muuta kuin vastaanottamisen joustamattomuutta«, sanotaan, tai: «Emme ole pystyneet luopumaan kaavamaiseksi käyneestä taiteen vastaanottamisen tavastamme. Kun olemme tottuneet näkemään yhtälön 1 + 2 = 3, joudumme hämillemme, kun meille näytetään yhtälö 2+1 =3«, tai: «Nykyrunous ei eo ipso ole käsittämätöntä«. Näin olen nähnyt monesti väitettävän. Mutta jos tämä vaikeaselkoisuus on vain eräänlaista arvoituksenomaisuutta ja runoilijain pyrkimyksenä on tarjota lukijoille jonkinlaisia pähkinöitä, ei uudessa runoudessa ole teoreettisesti katsoen sen enemmän mielenkiintoa kuin arvoituksissa yleensä on. Arvoituksellisuudella ja runoudella, ts. esteettisiä vaikutelmia tarjoavalla runopukuisella tekstillä, on niukanlaisesti tekemistä toistensa kanssa. Ainakaan ei ole varma, että esteettinen vaikutus lisääntyisi arvoituksenomaisuudesta.

Olen kuitenkin lähinnä ulkomaalaisesta kirjallisuudesta tutustunut käsitykseen, että runous saattaa olla käsittämätöntä, jopa järjetöntä aivan tarkoituksellisesti ja että järjettömyydellä katsotaan voitavan sanoa jotakin. Tämä on muuta kuin näennäinen käsittämättömyys. Runo ei ainoastaan näytä ja tunnu vaikeaselkoiselta, vaan se on sellainen jopa järjettömyyteen asti. Vuonna 1627 kuoli espanjalainen runoilija Gongora y Argote, gongorismin luoja, jonka runoudesta tietosanakirjamme kirjallisuudenhistorian varmaan tapaan tietää sanoa: «Se on hyvin keinotekoinen, kuvat haettuja ja kieli oppineiden ja varsinkin mytologisten viittausten ja latinanvoittoisten käänteiden kangistamaa«. Gongora pyrki vaikeaselkoisuuteen tahallisesti siitä syystä, että hämäryys hänen mielestään suojasi runoutta rahvaalta, korotti runouden arvoa ja vahvisti henkisen aristokratian yhteyttä. Kuuluisa valistusfilosofi Diderot väitti, että selvyys on runolle vahingoksi; sen vuoksi: «Runoilijat, olkaa hämäriä!«. Runoudesta hän myös käytti nimityksiä «hieroglyfinen kudelma« ja «emblemaattinen puhe«, viitaten niillä juuri siihen, että runouden tulee olla hämärää. Runousopissaan 'Grundbegriffe der Poetik' (Zürich 1948) Emil Staiger selittää, että Iyriikka ei siedä liikanaista selvyyttä, ei selittämistä eikä selventämistä. Syiden ja perusteiden luetteleminen Iyyrillisessä runossa on epähienoa. Lyyrillisestä näkökulmasta katsoen on tahdittomuutta osoitellen hälventää hämäryys jonkin sanan tai symbolin ympäriltä. Näiden kahden, Diderot'n ja Staigerin mielestä siis runossa täytyy vallita viittauksenomainen puolihämärä. Olen vielä käsittänyt asian niin, että eräät runoilijat, mm. Rimbaud ja Mallarmé, ovat luopuneet tavallisesta ymmärrettävyydestä aivan tahallisesti ja lähinnä sen vuoksi, että he haluavat siten ilmaista j o t a k i n  s a n o m a t o n t a . Nämä tietoiset mielipiteet ja pyrkimykset — niihin voisi vielä lisätä Volter Kilven vaikeaselkoisuutta aiheuttaneen pyrkimyksen jännittää kielen ilmaisumahdollisuudet äärimmilleen — ovat erittäin mielenkiintoisia, varsinkin viimeksi mainitut. Onko todella olemassa joitakin uusia ja käyttämättömiä mahdollisuuksia saada ilmaistuksi kielen avulla jotakin sanomatonta tai vaikuttaa kielen avulla kuulijaan tai lukijaan tavalla, jota ei ole ennen käytetty? Onko kielen ilmaisuja vaikutuskeinoja nyt lisätty?

Meidän sanaelämyksemme sisältävät ilmeisesti hyvin moninaisia aineksia, ja puheen aikaansaama vaikutus perustuu yleensä useampaan kuin yhteen tekijään. Sanaelämykseen kuuluvat tietysti ensinnäkin asianomaisen äänne- tai kirjainjonon tuottamiseen ja havaitsemiseen kuuluvat elämysainekset. Puheenalaiset ainekset ovat erilaiset puhujalla ja kirjoittajalla sekä toiselta puolen vastaavasti kuulijalla ja lukijalla. Näihin aineksiin tuskin kannattaa tässä yhteydessä kiinnittää mitään erityistä huomiota. Yhtä vähän merkitystä lienee silläkään seikalla, että nykyajan ihmisen sanaelämyksiin saattaa sisältyä kirjoitusmuistumia, häivähdyksen omaisia muistumia siitä, miten asianomainen sana kirjoitetaan. Paljon enemmän huomiota ansaitsee jo se seikka, että kielenkäyttäjillä voi olla sanaelämyksissään myös joitakin e s t e e t t i s i ä  a i n e k s i a . Toiset sanat tai äänne- ja kirjainjonot voivat tuntua soinnultaan tai kirjoitusasultaan toisia kauniimmilta, mielIyttävämmiltä tai päinvastoin rumemmilta, epämieluisemmilta. Tarkoitettu esteettinen elämys voi liittyä laajempiinkin kokonaisuuksiin kuin pelkästään yksityisiin äänne- ja kirjainjonoihin. Esim. täyteläistä esitysääntä pidetään tavallisesti kauniina, äänen terävyys taas ei yleensä ole miellyttävä. Vanhastaan tunnettua on, että puheen  s o i n n u l l i s e t  p i i r t e e t   ja  r y t m i i k k a , jota puheessa ja nimenomaan runossa voi esiintyä, näyttelevät puheen tajuamisessa ja vaikutuksessa vahvaa osaa. Mielenkiintoinen elämysaines on edelleen  s a n o j e n  i l m e  eli  f y s i o g n o m i a, jonka toiset kielenkäyttäjät kokevat selvempänä kuin toiset. Toisilla voi olla hyvinkin eloisa vaikutelma siitä, että sanan äänne- ja ulkoasulla on sama laatu, sama ilme kuin sillä oliolla, ominaisuudella, tapahtumisella, jota se tarkoittaa. Sana saippua voi tuntua suorastaan liukkaalta, villa pehmeän lämpimältä, kapina, rähinä, sähinä jne. vastaavasti. Uuno Kailaan tunnettu runo 'Sanoja' sisältää erinomaisia esimerkkejä niistä ilmeistä, joita runon kirjoittaja on eräissä sanoissa kokenut. Hyvin selvä tämä ilmeellisyys on ääntä mukailevassa eli onomatopoieettisessa sanastossa. Mainitsemiani elämysaineksia ei vielä voi pitää ymmärtämisen piiriin kuuluvina, ja ne voivat puuttuakin sanaelämyksistä. Sen sijaan on ymmärtämistä jo selvästikin sanan käsittäminen erilaisten seikkojen  o i r e e k s i  eli  symptomiksi. Samoin kuin ruumiin lämmön nousu saatetaan käsittää jonkin sairauden oireeksi, samoin kuulija saattaa tehdä erilaisista puheen ja kirjoituksen ominaisuuksista puhujan mielentilaa tms. koskevia päätelmiä. Varsinkin puheessa on paljon piirteitä, jotka ymmärretään oireiksi jostakin. Puheen sävelkulku on osittain symptomaattinen ominaisuus. Puheen dynamiikan vaihtelu niin ikään. Puhujan äänen sävystä on samaten mahdollista tehdä johtopäätöksiä. Hälyaineksen kasvu, äänen käheäksi käyminen esim. saatetaan välittömästi tulkita vihan ja kiihkeyden symptomiksi, oireeksi ja samalla sen merkiksi. Puheen erityinen joutuisuus ja päinvastoin hitaus, samoin katkeilu ovat symptomaattisia piirteitä nekin. Puheen erilaisten laatujen tulkinta moninaisten eri seikkojen oireiksi on siis mitä yleisintä ja puheen ymmärtämisessä myös tärkeässä asemassa olevaa. Jopa kielen ymmärtäminen ilman tätä ainesta jää helposti puolinaiseksi. Kielessä on melkoinen joukko ilmauksia, joita voidaan sen perusteella, että niiden sananluonne, ymmärrettävyys perustuu juuri ja yksinomaan siihen, että ne käsitetään symptomeiksi ja tulkitaan määrätavalla, nimittää o i r e s a n o i k s i. Sellaisia ovat esim. a i, a i j a i, v o i, jotka ovat kivun tai tuskan oireita, h e i, joka on esim. iloisuuden oire, ä s, joka on harmistuneen ihmisen oireäännähdys.

Erittäin tärkeän aineksen sanojen ymmärtämisessä muodostaa niiden  t u n n e-  j a  t y y l i a r v o n  t a j u a m i n e n . Mainittujen ominaisuuksien suhteen on sanojen kesken suurta eroavaisuutta. Sellaiset sanat kuin esim. kastaa, Iyijykynä, mustepullo, paperi, pöytä eivät ole erityisen herttaisia, runollisia, juhlallisia, lennokkaita eivätkä päinvastoin raakoja, arkisia tai vastenmielisiä. Ne ovat tunne- ja tyyliarvoltaan varsin indifferenttejä. Sen sijaan taus esim. hämy, isoan, janoan, lapsonen, vait ja edellä mainittu venho ovat jo selvästi tunnelmaa virittäviä ylätyylin sanoja, vocabula solemnia, ja semmoiset sanat kuin esim. heila, hempukka, hilut, morkkaan, pärstä ynnä lukemattomat muut sopivat etupäässä vain tuttavalliseen, arkiseen esitykseen tai tekevät esityksen arkiseksi ja tuttavalliseksi.

Epäilemättä kaikkein tärkein ja tavallisin sanaelämyksen aines on sen intentionaalinen eli tarkoittamisaines. Kuulija ja lukija, samoin puhuja ja kirjoittaja ymmärtävät siis yleisesti sanan jotakin tarkoittavaksi. Siihen perustuen voidaan sanojen, joiden elämykseen intentionaalinen aines kuuluu, sanoa olevan jonkin symboleita tai symbolisuhteessa johonkin, tavallisimmin johonkin ekstralingvaaliseen. Niin esim. kuullessamme tai nähdessämme sanan pöytä jossakin tosiasiallisessa lauseessa, saatamme ymmärtää sen tarkoittavaksi tietynlaista esinettä. Kielen sanaston valtaosa on tällaisia tarkoitteellista ja merkitsevää ainesta. Tarkoitteen ei tietenkään tarvitse olla mikään tosiasiallinen olio, se voi yhtä hyvin olla kuviteltukin kuten esim. hopeasilta, kuutar sanojen tarkoitteet tai hännänvedin ja makkaranmitta sanojen leikilliset, mutta olemattomat tarkoitteet.

Vielä tähänkään ei kielellisen elämyksen moninaisuus rajoitu, sillä kuulija voi tulkita puhujan kielenkäyttöä muillakin tavoin kuin tässä mainitsemillani. Hän saattaa kiinnittää huomiota sananvalintaan ja tehdä sen varassa päätelmiään. Jos puhuja käyttää esim. sanaa, jonka kuulija tietää olevan peräisin jostakin paikallismurteesta, hänen suorittamansa sananvalinta sävyttää omalla tavallaan ymmärtämistä. Paitsi että kuulijalla on erityinen elämys asianomaisen sanan paikallismurteisuudesta, hän voi näet myös tajuta sen erityisen tarkoituksen, mikä puhujalla on murreilmausta käyttäessään ollut. Tietenkin on olemassa sellainenkin mahdollisuus, että kuulija myös tekee jonkin johtopäätöksen puhujan yleiskielentaidosta, väheksyvän tai kunnioittavan. Samantapaisia elämyksiä voi liittyä lainauksiin toisista kielistä tai erityisistä kielimuodoista tai toisilta puhujilta. Vierasperäisten sanojen käyttely saattaa toisinaan virittää kuulijoissa käsityksen puhujan oppineisuudesta tai toisin kerroin hänen keikailunhalustaan. Myöskin uutuuden tai jonkinvertaisen outouden vaikutelma saattaa sisältyä eräiden sanojen elämykseen, niin ikään virheellisyyden tai muun puutteellisuuden ja päinvastoin sattuvuuden, suoranaisen kielellisen nerouden vaikutelma. Tällaiset elämykset eivät ole epätavallisia, mutta ne eivät tietenkään ole välttämättömiä. Usein ne kuitenkin ovat säännöllisiä, ymmärtämistä täydentäviä ja toivottujakin.

Mitä elämyksiä kaikesta tästä moninaisuudesta kullakin kuulijalla tai lukijalla on, se riippuu todennäköisesti varsin vähän hänen tahdostaan ja tietoisesta halustaan. Me ts. voinemme vaikuttaa sanaelämystemme laatuun yleensä verraten vähän. Kun nyt, niin kuin minusta näyttää, on esitetty sellaista mielipidettä, että runon kielen tavallisesta ymmärtämisestä, sen ilmausten tavanomaisten merkityssuhteiden käsittämisestä ja tavanomaisten tarkoitteiden tajuamisesta on uutta runoa lukiessa luovuttava ja jäätävä kuuntelemaan vain erityisiä sanaelämykseen sisältyviä määräaineksia, kuuntelija ja lukija on asetettu erittäin vaikean tehtävän eteen. Epävarmaa on, voiko hän siinä onnistua.

Näin menetellen runosta kuitenkin kyllä itse asiassa häviää sen järjettömyys. Runon tarkoituksena ei enää ole sanojen tavanomaisen ymmärtämiseen perustuva käsittäminen ja sanojen tavanomaisen sanottavan ilmituominen. Runon päämääränä on ikään kuin maagillinen, suggestiivinen vaikutus lukijaan. Sen tarkoitusperä pyritään saavuttamaan lukijain tai kuulijain tarvitsematta ymmärtää tämän sanan tavallisessa mielessä mitään. Runon suggestiivisuuden katsotaan voivan perustua sen rytmiin, siinä esiintyviin sointisävyihin, sen sävelkulkuun sekä sen sanojen ns. 'semanttisiin ylisäveliin', erinäisiin sanaelämyksen sivuaineksiin. Väitetään, että nykyajan Iyyrikot korostavat,  e t t e i   r u n o   m e r k i t s e   m i t ä ä n ,  s e  o n . Jos on lupa ymmärtää tämä väite ihan sananmukaisesti, se siis merkitsee sitä, että runoa lukiessa on ennen muuta eliminoitava sanan symbolifunktio ja tyydyttävä runossa esiintyvän äännesarjan jättämään vaikutelmaan sekä mainittujen 'semanttisten ylisävelten' tehoon.

Kieltämätöntä on, niin kuin edellä suoritetusta sanaelämyksen analyysista lienee käynyt ilmi, että niitä aineksia, joiden varaan tämä teoria väittää uuden runon vaikutuksen rakentuvan, on olemassa. On 'semanttisia ylisäveliä'. Sanaelämykseenhän voi sisältyä sanan tunne- ja tyyliarvon tajuamista, siihen saattaa kuulua ilmeellisyyttä, edelleen sana voi olla altis monenlaiselle esim. puhujaa kuvaavalle tulkinnalle. Niin ikään on eittämättä olemassa rytmillisiä, soinnullisia, sävy- ja säveltekijöitä, joilla sanaelämyksessä on oma sijansa. Ei voi myöskään kieltää, että puheella — ja myös runolla — saattaa todella olla selvä suggestiivinen vaikutuksensa siinäkin tapauksessa, että siitä ymmärretään vain ani vähän, hiven sieltä täältä. Niin esim. saarna, josta käsitetään selkeästi tuskin mitään, voi yksityiskohdillaan herkistää ja liikuttaa kuulijoitaan. Loitsu, jonka parantaja suhkaa enemmän itsekseen kuin parannettavalle, saattaa salaperäisyydellään vaikuttaa potilaan tunnelmaan. Näyttää edelleen siltä, että lapset nauttivat yleisesti sellaisistakin runoista, joita he itse asiassa eivät voi ymmärtää muuta kuin enintään aivan omalla tavallaan. Asiallisesti katsoen mitä täydellisin hölynpöly voi myös tehota jossain määrin kuulijoihin. Saatan esim. otaksua, että jos uuden saksalaisen pedagogisen 'Das Studienseminar'-nimisen aikakauskirjan julkaisija on esittänyt johdantoartikkelinsa 'Universitätsverbildung — Studienseminarausbildung' jossakin lehtensä ohjelmakokouksessa, hän ehkä on saanut hartaitakin kuulijoita, vaikka hän kirjoittaa mm. näin: «Menschenbildung ist nur aus dem Geist des Ganzen möglich. Er umgreift den objektiven, wie auch immer geordneten Zusammenhang alles Seienden aus dem einen Seinsgrunde und dessen Repräsentanz im subjektiven Geist des Antwort gebenden Menschen. Der Geist des objektiven und subjektiven Elementes des Seinsganzen muss den Prozess der Aufgliederung in die Einzeldisziplinen und ihrer methodischen Sonderwege bis in alle Verästelungen der Spezialgebiete wie ein Generalbass begleiten und am Ende wieder in den Zusammenhang aller Wissenschaften einmünden lassen«.

Vaikka ei siis voidakaan kieltää, että kielessä on assonansseja, alliteraatioita, rytmiikkaa, sointisävyjä, semanttisia ylisäveleitä jne., on silti perin vaikeata myöntää, e t t ä  n e  r i i t t ä i s i v ä t  r u n o n  r a k e n n u s p u i k s i . Kun Rimbaud esim. eräässä säkeessä, jossa esiintyy sana fleurs, jatkaa: qu' on appellerait coeurs et soeurs, '(julmia) kukkia, joita voisi sanoa sydämiksi ja sisariksi', sanojen soeurs ja coeurs esiintyminen perustuu siihen, että ne muistuttavat ulkoasultaan suuresti edellä ollutta fleurs sanaa. Olemme tottuneet nimittämään tällaista säkeensepintää hieman väheksyvästi helkytteIyksi, runon «valmistukseksi«, jolla kylläkin on oma viehätyksensä ja tehonsakin, mutta joka kuitenkin on vasta sanapukuisen runon alkeisaste. Suuresti epäillen voi suhtautua myös niiden rakennuspuiden riittävyyteen, joita 'semanttiset ylisävelet' tarjoavat. Pitäisimme kyllä mahdollisena, että esim. joidenkin kaameiden sanojen yhteydetönkin luettelo voisi luoda tunnelmaa, mutta harvailmeiseksi ja alkeelliseksi sellainen runous pakostakin jää. Luonnollista on, että nämä 'semanttiset ylisävelet' palvelevat vain lisätekijöinä runon vaikutelman luomisessa, eivät päätekijöinä.

Runoilijalla on käytettävissään orkesterinomainen väline, kieli. On vaikeata pitää minään järjellisenä edistysaskeleena, jos runoilija on käyttämättä sen kehittyneimpiä soittimia, tarkoittavia sanoja, ja turvautuu pääasiallisesti sen säestyssoittimiin, sen primitiivisimpiin aineksiin. Nykyajan ihminen on niin rakentunut, että hänen on erittäin vaikeata luopua merkitsevän sanan täydellisestä ymmärtämisestä ja ryhtyä kuuntelemaan vain puheen äänellisiä aineksia ja sen 'semanttisia ylisäveliä'.

Mikäli nykyajan ns. modernin runouden vaikeaselkoisuutta perustellaan tässä esittelemälläni tavalla, rakennetaan ilmeisesti heikolle pohjalle. Kirjallishistoriallisesti merkitsevä tosiasia on, että ns. moderni runous on enimmiten, ts. useimmille ja useimpien runojen kohdalla, käsittämätöntä. On turha luulla, että tämä tosiasia selittyisi muuta kuin enintään jossakin yksityisessä ja harvinaisessa tapauksessa kirjallisuuden lukijakunnan valio-osan kehittymättömyydestä. Jos 'modernissa' runoudessa on jotakin teoreettisesti uutta ja merkitsevää, se täytyy voida arvostelun kestävällä tavalla myös esittää. Tässä käsitelty teoreettinen perusta sortuu miltei itsestään.