Suomalainen SuomiN:o 8, 1965

 

Sanallisen esityksen eheydestä ja hajanaisuudesta



 
Mitä tarkoitan sanallisen esityksen hajanaisuudella ja vastaavasti eheydellä, se käynee hyvin ilmi parista esimerkistä. Valitsen hajanaisen esityksen näytteeksi tähän tekstin, joka sattumoisin osui silmääni selaillessani isävainajani aikoinaan käyttämää oppikirjaa 'Venäjän kielen perusteet', oppikirjaa, jonka Hämeenlinnan lyseon lehtori E.W. Palander 1884 julkaisi. Sen sivulla 69 pannaan oppilas kääntämään venäjäksi harjoituskappale, jossa sanotaan mm.:
Sankari lukee. Sankarit kävelevät. Kuka puhui sankarien urotöistä ? Talo kuuluu sankarille, kirveet kuuluvat pahantekijöille. Oppilaat joivat teetä. Me rankaisimme pahantekijää. Hän palkitsi sankareja ja rankaisi pahantekiJöitä. ——— Ukko osti pojalle laatikon ja pöydän. Poika halusi tietää, mitä ukko puhui sankareista. Sankarin urotyöt kummastuttivat poikaa. Ukko kestitsee sankaria teellä; sankari kiittää ukkoa.

Voinemme yksimielisesti pitää tällaista esitystä melkoisen hajanaisena. Koko kappaleessa on tuskin kahta peräkkäistä lausetta, joiden kesken olisi sisällysyhteyttä. Toistuva puhe sankareistakaan ei eheytä tekstiä. Sitä seikkaa taas, joka jollakin tapaa on yhdistämässä tekstin lauseet, emme huomaa. Oppikirjan tekijä on näet sommitellut ne antaakseen oppilaille tilaisuutta harjoitella eräiden venäjän kielen 1. deklinaation sanojen taivuttamista, mm. sankaria merkitsevän geroi sanan. Geroi ym. 1. deklinaation sanat siis kyllä perustelevat sepitetyt lauseet, mutta ne eivät luo yhtenäisyyttä esitykseen eivätkä eheytä kokonaisuutta.

Kieliopeissa ja kielitieteellisissä tutkimuksissa tällainen hajalauseisto on edelleenkin tallella ja käytännössä. Niistä tapaa monesti tätä samaa «Armoa, armoa, huusi kerjäläinen. Jeesus sanoi: Sallikaa lasten tulla minun tyköni« -tyyliä. Viime aikoina on kuitenkin käynyt tavalliseksi, että tämmöiset keskinäistä yhteyttä vailla olevat lauseet erotetaan toisistaan pystyviivoilla. Tätä tapaa on mielestäni syytä suositella.

Palanderin oppikirjan 3. painoksesta (1895) löydämme soveliaan esimerkin valaisemaan myös päinvastaista esityslajia, ehyttä tekstiä. 1890-luvulla oli päässyt vallalle käsitys, että kielten harjoituskappaleet saisivat kernaimmin olla yhtenäistä tekstiä äskeisen laatuisen hajalauseiston sijasta. Ajan vaatimuksia noudattaneella Palanderilla onkin sitten oppikirjassaan «yksijaksoisia« tekstejä, mm. eräs nimeltään 'Peruna'. Kun se edustaa hajaesityksen vastakohtaa, ehyen kokonaisuuden muodostavaa tekstityyppiä, esitän senkin:
Peruna on hyvin hyödyllinen kasvi. Se ei ole niin suuri kuin pitkä puu, kukat eivät ole niin kauniita kuin ruusut, hedelmät eivät ole niin makeita kuin päärynät tai luumut, mutta kuitenkin ihmiset arvostelevat perunan korkealle, sillä se on välttämätön hedelmä eikä ole kallis ruoka. Peruna kantaa paljon hedelmiä. Sen hedelmä on terveellinen ja ravitseva. Perunan oikea isänmaa on Amerikka, mutta nyt se kasvaa kaikialla. Peruhan kukat ovat valkeita tai sinisiä.

Vastakohta ehyt sanallinen esitys — hajanainen sanallinen esitys on täten toivoakseni saanut havainnollista valaistusta. Samalla kai on myös käynyt ilmeiseksi, että sanallisen esityksen eheys ei vielä yksin nosta esitystä korkealle tasolle, ei tee siitä esim. kirjallisesti arvokasta tekstiä. Äskeinen 'Peruna' on eheydestään huolimatta kirjallisesti erittäin vaatimaton. Toisaalta esimerkkini osoittavat, ettei liioin esityksen hajanaisuus ainakaan aivan aina ole ehdottomasti kielteinen piirre. Hajalauseinen kielioppiharjoitushan ajaa hajanaisuudestaan huolimatta asiansa. Näyttää siis siltä, ettei ole oikein, että aivan summamutikassa pidetään sanallisen esityksen hajanaisuutta huomattavana puutteena, eikä myöskään, että esim. kirjallisuudenarvostelun niin perin yleisesti käyttämää arviointia ehyt kokonaisuus pidetään sanallista esitystä sattuvasti luonnehtivana positiivisena, kiittävänä käänteenä. Sanallisen esityksen hajanaisuus ei näet aina ole puute eikä sen eheys ole muitta mutkitta suuri ansio.

Mutta vaikka sanallisen esityksen eheys ei yksin olekaan vielä huomattava avu, niin se on kuitenkin sellainen esitysmuoto, joka niin sanoakseni luontaisesti ja käskemättä on sekä puhujien että kirjoittajien ensimmäisenä tavoitteena. Ehyenä sanallinen esitys näet yleensä on helpoimmin ymmärrettävä ja sellaisena se saavuttaa parhaiten tarkoituksena. Ehyen esityksen pohjalle voidaan rakentaa edelleen, sen puitteissa on vaikuttava, tehokas tai muuten vaatelias esitys tavallisesti mahdollinen. Ehyellä esityksellä voi olla käsittämistä helpottavia ja vaikutusta lisääviä hyviä rakenneominaisuuksia: käsittelyssä järjestystä, jäsennyksen selkeyttä, kuvauksen täyteläisyyttä ja ilmehikkyyttä, sen tehon nousua, esityksen voiman paisuntaa jne. Ei varmaankaan ole näin ollen ihme, että esityksen eheyteen pyritään ja että esim. huomattava osa koulun äidinkielen ja nimenomaan kirjoituksen opetuksesta tähtää esityksen eheyden merkityksen alleviivaamiseen ja esityksen eheyteen vaikuttavien seikkojen erittelyyn ja esittelyyn. Eheyttä voidaan aiheellisesti pitää eräänlaisena kehittyneen sanallisen esityksen perustavana ominaisuutena.

Hajanaisesta esityksestä sen sijaan on yleensä aika vaikeata sanoa mitään vastaavaa. Pikemminkin olisi lähinnä todettava, että se tavallisesti haittaa sanallisen esityksen ymmärrettävyyttä ja tehokkuutta. Se ikään kuin sotii kommunikaation tarkoitusperää vastaan. Se on myös piirre, joka saattaa viitata kielenkäyttäjän kehittymättömyyteen, aloittelijamaisuuteen, hänen väsymykseensä, jopa sairauteensakin. Kun lapset oppivat kirjoittamaan, niin heidän vapaille kirjallisille tuotteilleen on alkuvaiheessa ominaista esityksen hajanaisuus. Iän ja taidon kasvaessa esitystapa muuttuu. Vähitellen opitaan ikään kuin hallitsemaan sanottavaa, rakentamaan sitä ja ottamaan huomioon kuulija tai lukija. Sanallisen esityksen hajanaisuutta, joka perustuu miellekarkuun, esiintyy uupumuksessa ja sairaalloisissa maanisissa kiihotustiloissa. On pantu myös merkille, että kuuromykät, jotka vammansa vuoksi ovat ikätovereistaan henkisesti jäljessä, poikkeavat heistä myös siinä suhteessa, että heidän esityksissään ei ole sitä eheyttä, johon heidän kuulevat ja puhuvat ikätoverinsa pystyvät.

Hajanainen esitys on tietysti yleensä verrattomasti helpompaa sepitettävää kuin ehyt, hallittu teksti. Olen monesti kuullut mainittavan, että viime aikoina verraten yleisesti kirjoitettua runoutta on helppo jäljitellä ja että sitä pystyy mies kuin mies pudottelemaan paperille. Tällaisessa käsityksessä on ainakin sen verran perää, että hajatekstiä – jos se nyt sitten hyväksytään täksi runoudeksi – voi todella kirjoittaa vähemmällä vaivalla kuin ehyttä. Hajaesitykseen turvautuminen ja siihen tyytyminen on siis helppo keino jonkinlaisen tekstin saamiseksi. Ei vaadi kovin suuria hengenlahjoja, jos esim. kopioi sanomalehdestä (tai useista sanomalehdistä) sieltä täältä sattumanvaraisia sanasikermiä peräkkäin. Tällaisen tehtävän pystyy tietysti suorittamaan jokseenkin ken hyvänsä kirjoitustaitoinen henkilö, nimitettiinpä kirjoitelmaa sitten kollaasiksi, runoksi tai miksi hyvänsä.

Olen mielessäni etsiskellyt jotakin muuta sellaista tapausta, jossa sanallisen esityksen hajanaisuus olisi niin sanoakseni luvallinen, jossakin mielessä paikallaan ja perusteltavissa kuten äskeinen kieliopillinen harjoitusesimerkistö. Olen löytänyt vain muutaman tapauksen. Jotakin siis kuitenkin. Niinpä hyvinkin hajanainen sanallinen esitys on mielekäs siinäkin tapauksessa, että esityksen hajanaisuus on käsitettävissä puhujan, kirjoittajan tai kuvatun henkilön hengenlaadun taikka sieluntilan oireeksi, tahalliseksi osoitukseksi siitä, että puhuja, kirjoittaja tai kuvauksen kohde on henkisesti niin sanoakseni hajalla, että hänen ajatuksensa esim. harhailevat. Henkistä hajanaisuutta on samoin kuin henkistä sekavuuttakin erittäin vaikeata kuvata, mutta sen sijaan siitä voi antaa ikään kuin näytteen, nimittäin hajanaisen, sekavan sanallisen esityksen. Tällaisissa tapauksissa sanallisen esityksen hyvinkin täydellinen hajanaisuus on perusteltua ja määrätarkoituksessa käytettyä, ilmaisevaa. Edelleen: kenties esityksen hajanaisuudessa voi myös nähdä jonkinlaista mielekkyyttä tai perustelua, jos käsittää sen vastalauseeksi, kapinaksi huolellista ja eheätä esitysmuotoa vastaan. Esityksen hajanaisuus ehkä pyrkii tyrmäämään kuuntelijan ja lukijan, virittämään hänessä voimakkaan epätavallisuuden taikka kirjavuuden kokemuksen taikka ärsyttämään häntä. Tällaisiin tarkoituksiin käytetty hajanaisuus menettää kuitenkin sangen nopeasti tehonsa. Voi myös ajatella, että se uuden etsintä, jota taiteiden, myös runouden piirissä esiintyy, kuvastuu hajanaisuuden suosimisena eheyden kustannuksella. Tähän sanoisin vain, että sanallisen esityksen aihepiirin jyrkkäkään muuttaminen, tyylilajin ankarakaan vaihtaminen, tyylikeinojen radikaaleinkaan uudistaminen tms. esitystaiteellinen reformointi ei ole kommunikaation, kielenkäytön tarkoituksen, sen niin sanoakseni olemuksen vastaista. Sanallisen esityksen hajoittaminen sen sijaan on. Sen vuoksi se uuden etsintä, joka kohdistuu esityksen eheyden hävittämiseen, on epämielekästä, luulisin varsin ymmärtämätöntä yrittelyä ja sitä paitsi kaiken helpointa poikkeamista tavallisuudesta.

Täydellisen hajanaisuuden ja ankaran eheyden väliin mahtuu kuitenkin monta välimuotoa. Niinpä esitykset, jotka pyrkivät olemaan keveitä, juttelevia, vapaita, pakinoivia ovat sellaisia välimuotoja edustavia. Juttelu esim. on ikään kuin luontoaan poikkeilevaa, asiasta toiseen hypähtelevää ja siis toisin sanoen ainakin jossain määrin hajanaista. Kirje on sellainen sanallisen esityksen muoto, jonka ei välttämättä tarvitse olla yhtenäinen ja ehyt kokonaisuus. Miten viehkeä se silti saattaa olla! Esityksen jonkinvertainen oikullisuus ei siis suinkaan aina ole kielteinen piirre. Ankara eheys sanallisessa esityksessä voi vähintään yhtä helposti olla esityksen nautittavuutta häiritsevä ominaisuus. Kysymys sanallisen esityksen hajanaisuuden ja eheyden suotavuudesta ei tältäkään kannalta katsottuna ole mikään suoraviivaisella, yksinkertaisella vastauksella selvitettävissä oleva kysymys.

Kaiken lisäksi sanallisessa esityksessä voi olla eheyttä, jota ei ole helppo huomata. Sen hajanaisuus saattaa olla suhteellisen näennäistäkin. On tietysti paljon tapauksia, joissa koossa pitävä piirre on hyvin selvä. Jossakin näytelmässä saattaa esim. juoni olla hyvin selkeä. Määräaiheessa pysyttely — siihen tapaan kuin edellä 'Peruna' esimerkissämme — on edelleen eheyttävä ominaisuus. Korkeampitasoisen näytteen tarjoaa esim. Tarmo Maneliuksen 'Yli syksyn' nimisen runokokoelman (Helsinki 1958) runo 'Elämäkerta'. Siinä harvapiirtoista välähdystyyliä, elliptistä tyyliä viljellen kerrotaan elämäkerta: «Pidoissa kohdataan, / vuoteissa lapsia miettivät naiset, / vuode tuoksuu, / iho tuoksuu / kehto liikkuu. / / Nurkissa mietitään miten vähän kuultiin, / miten vähän nähtiin. / / Vain hiljaisuus tuvassa. / Vain rattaat tiellä.« Piirrot ovat vain niin harvat, että niiden yhteen liittäminen, eheyden havaitseminen on ponnistusta vaativaa.

Sanallisen esityksen eheys voi olla jonkin ulkonaisen seikan, esim. jonkin tuokion, jonkin näkymän kokonaisuudeksi sitoma. Pentti Saarikosken kokoelmassa 'Mitä tapahtuu todella' on s. 33 runo:
pojat pelasivat jääpalloa
lippu oli navakassa tuulessa suora kuin ikkuna
pakettiauto peruutti tallista
nainen raotti verhon ja katsoi onko ulkona kylmä
kaukana pellolla oli ohuelti lunta
lehdessä kuva kahdesta ministeristä menossa kokoukseen.

Tässä on arkinen kaupunkituokio antanut runoon aiheen. Kaupungin arjella on silläkin omat tunnelmansa, joiden sanallinen tavoittaminen voi houkutella runoilijaa vähän samaan tapaan kuin Aleksis Kiveä on viehättänyt erään toisen arkisen tilanteen, Härkä-Tuomon kynnön kuvaaminen.

Niin kuin sanoin, eheys ei aina ole havaittavissa näin helposti. Sitä kuitenkin etsimme, sillä useimmitenhan se on sanallisen esityksen nautittavuuden ja käsittämisen välttämätön edellytys. Ellemme onnistu löytämään esityksestä riittävää eheyttä, se jääkin aivan helposti mitäänsanomattomaksi. Kun esim. äsken mainitsemastani Pentti Saarikosken kokoelmasta luen sen ensimmäisestä runosta mm.:
minä poltin kirjoja Aleksandriassa
minä esitin kiveä ja kukkaa ja rakensin kirkon
minä kirjoitin itse runoja itselleni tuoli
meni ylös ja alas
nykyään runoutta on minä odotan rahaa
jne.,

esitys vaikuttaa miltei samanlaiselta kuin edelle lainaamani Es. W. Palanderin harjoituslauseisto (eroa on siinä, että useimmat Saarikosken lauseet ovat luonnollisempia kuin «Ukko palvelee sankaria« tai «Salvumies tekee sankarille pöytiä«; eroa on siinäkin, että Palanderilla toistuu sankari sana samassa kappaleessa, Saarikoskella toistuvat ainekset, esim. Hrushtshev — «tuen Hrushtshevia«, «on Hrushtshev«, «kuka keksii Hrushtsheville paremmat ikkunat« — ovat eri runoissa). On näin ollen tunnustettava, että mainittu runo jää kirjallisena esityksenä minulle ja kenties joillekin muillekin lukijoilleen suurelta osalta hajanaiseksi ja sen vuoksi jotakuinkin mielivaltaiseksi mitäänsanomattomuudeksi. Kenties osoittaa samaa myös se seikka, että tämä Saarikosken runo on saatettu julkaista toisen runoilijan toimesta uudelleen ja uutena runona sekoittelemalla alkuperäisen runon sanoja ja lauseita. Henrik Alcenius on «mitä tämä on« nimisessä kokoelmassa julkaissut runon, joka hänen kokoelmassaan niin ikään on ensimmäisenä (ohimennen sanottuna on nykyisille runokokoelmille usein luonteenomaista, että niiden runoja ei ole voitu otsikoida; ne vain numeroidaan tai sitten ristitään ensimmäisten säkeittensä mukaan samaan tapaan kuin virret, joita myöskin olisi yleensä vaikea otsikoida). Alcenius kirjoittaa mm.:
minä kävelin kirkon ylös alas
ja kirjoitin oikeaa runoutta
––––
esitin kirjoja Aleksandriassa ja hautausmaalla tutkin kiveä ja kukkaa
––––
minä en muista huutaa runoja kuin ennen
minusta ne olivat hienoja
sellaisia korkeaselkäisiä jne.

Tässä tekstissä hajanaisuus on vielä tuntuvampi kuin alkuperäisessä.

Näyttää kieltämättä siltä, että sanalliselle esitykselle on ainakin yleensä eduksi kiinteys, eheys, keskitys hajanaisuuden sijasta. Ei edes sellainen yhteys, joka on vain väkinäisesti tavoitettavissa, oikein riitä. On nähtävästi kyllä sellaisia lukijoita, joiden mielestä esim. Pentti Saarikosken Iyhyt kaksisäkeinen runo ( äsken mainitussa kokoelmassa ):
Autolla ajoa öiseen aikaan
Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin,
keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän

on nautittava ja helposti ymmärrettävä. Niinpä kirjallisessa aikakauslehdessä Parnassossa (n:o 5 s. 166) kirjoitetaan siitä suorastaan ylistävästi («puhdasta ja tasapainoista, valmista Iyriikkaa, harvinaisen rauhallista ja lopullista kontemplaatiota«). Omasta puolestani voin vain vaivoin ja pakottautuen ymmärtää, että jälkimmäinen säe tarkoittaa ilmaista alkusäkeen mainitseman hillittömän ajon kolkon seurauksen. Voin kuvitella, että keltavästäräkki edustaa tässä kuvaannollisessa ilmauksessa autoa, musta oksa taas nähtävästi pimeää tietä (miksei muutakin), päästä päähän käveleminen on katsottu loppuun, tässä tapauksessa tuhoon joutumiseksi. Paha nyt vain, että keltavästäräkki on niin eloisa lintu, että se kyllä tepastelee taikka hypähtää toiselle oksalle toisen päähän päästyään taikka kulkee mustia oksia edestakaisin, mikäli se suoltaan oksalle yleensä lähtee. Keltavästäräkin kävelyn mukaan ottaminen on sellaisen kuvan käyttämistä, joka ei ainakaan kaikille, tokko edes useimmille lukijoille ole pakottomassa, luontevassa yhteydessä edelliseen säkeeseen.

Vaikka olenkin pitkin matkaa asettunut korostamaan sanallisen esityksen eheyden merkitystä ja arvoa, saanen vielä sanoa uudelleen senkin, että kiinteys, keskitys, eheys ei ole koko autuus. Asettakaammepa esim. äskeiseen kahden säkeen runoseen toiset sanat ja sellaiset säkeet, joiden yhteys on ilmeinen ja joiden muodostamasta kokonaisuudesta voi sanoa, että se on ehyt. Kas näin:
William A. Smith katsoi palava tikku kädessään onko hänen tynnyrissään vielä bensiiniä.
Siinä oli.

Tämä lausepari on kiinteydestään huolimatta tuskin muuanne kelpaava kuin seurajutusteluun ja jonkinlaisten pikkunokkeluuksien kokoelmaan.

Sanottavani ytimenä on ollut sanallisen esityksen hajanaisuuden ja eheyden probleemin alleviivaaminen. Olen myös yrittänyt sanoa, että eheys on yleensä hyvin arvokas ja perustava rakennepiirre, hajanaisuus sen sijaan on sellainen vain harvoissa tapauksissa.

Aarni Penttilä.