"Sanat ja sivellin" esitetty radiossa 26.1.1967.

Suomalainen Suomi n:o 2-3, 1967

 

Sana ja sivellin

Minulla on tässä edessäni kaksi lausetta, joissa eräs vanha pulma, runouden ja maalaustaiteen suhde, on esillä. Toinen lause on kysymys, ihan niin kuin katkismuksessa: «Mikä on runoilijan tehtävä?« ja toinen vastaus siihen: «[Runoilijan tehtävä on] Maalata sanoin sitä, minkä taidemaalari maalaa siveltimellä«. Lauseet ovat meitä sangen läheltä; ne ovat Carl August Ehrensvärdin ja vuodelta 1786.

Kun suomalainen kuulee nimen Ehrensvärd, niin hänen mieleensä tulevat tietysti ensinnä Suomenlinna ja Ruotsinsalmi. Suomenlinnan rakentajahan oli Augustin Ehrensvärd, ja hänen poikansa, mainittu Carl August Ehrensvärd johti vuonna 1789 Ruotsin laivastoa Ruotsinsalmen meritaistelussa. Harva sen sijaan yhdistää Ehrensvärdit ja taiteen, mistä lainaamissani lauseissa on kysymys. Mutta: Augustin Ehrensvärd, joka muuten oli niin läheisesti kiintynyt maahamme, että valitsi serafiimiritarin-tunnuslauseekseen suomen sanan yxitotinen, oli kuitenkin myös taidemaalari. Ja varsinkin tämä siteerattu Carl August Ehrensvärd, joka isänsä tapaan kyllä oli ammatiltaan sotilas, harrasti paljon taidetta ja harjoitti erityisesti piirtämistä. Hän on myös kirjoittanut sen teoksen 'Vapaiden taiteiden filosofia', josta äskeiset lauseeni ovat peräisin. 'De fria konsters philosophi' ilmestyi — kuten tavallani jo mainitsin — vuonna 1786, pari vuotta sen jälkeen kuin sen tekijä oli korotettu yliamiraaliksi. Siitä minkälaisia taidefilosofisia kysymyksiä tämä historiastamme tunnettu amiraali-kreivi sotaisten tehtäviensä ohessa mietti, on kirjoitettu vankkoja tutkimuksia. Niiden sisällykseen en puutu. Kohdistun vain siihen, mitä Ehrensvärd sanoo lainaamissani lauseissa sanan ja siveltimen probleemasta.

Kun Ehrensvärd tuohon aina niin tuoreeseen kysymykseen runoilijan tehtävästä vastaa, että «[Runoilijan tehtävä on] Maalata sanoin sitä, minkä taidemaalari maalaa siveltimellä« — alkukielellä: «Att måla med ord vad målarn målar med pensel« — hänen lausumassaan kuvastuva käsitys runouden ja maalaustaiteen suhteesta ja itse runoudesta ja maalaustaiteesta on sama mikä on ollut vallalla ammoin ennen häntä ja myös paljon hänen jälkeensä. Jo Horatiuksen 'De arte poetica' sisältää jokseenkin samanlaisen vastauksen. Horatiushan näet sanoo: Ut pictura poesis, «kuten maalaus, niin runous« eli vähän väljemmin kääntäen Runo olkoon maalauksen kaltainen.

*

Meidän on varmaan ilman muuta syytä ymmärtää lause Runoilijan tehtävänä on maalata sanoin sitä, minkä taidemaalari maalaa siveltimellä siten, että sen maalaaminen käsitetään kuvaamiseksi. Niin ruotsissa kuin suomessakin on mahdollista puhua siveltimellä maalaamisesta ja sanoin maalaamisesta. Esim. Nykysuomen sanakirjassa on esimerkkilause Aho maalaa sanoin, ja vastaavasti Olof Östergrenin nykyruotsin sanakirja ilmoittaa, että måla on konkreettisen värittämisen lisäksi myös samaa kuin suomen kuvata: «skildra, levande beskriva«. Kun konkreettinen siveltimellä maalaaminen varmasti on ihan toisenlaista tekemistä kuin runoilijan suorittama sanoin maalaaminen, jossa ei käytetä sivellintä eikä värejä, on ehkä todella parempi, että puhumme yksinkertaisesti kummassakin tapauksessa kuvaamisesta maalaamisen sijasta.

(84)

Ehrensvärdin mukaan siis runoilijan tehtävänä on kuvata sanoin kaikkea sitä, minkä taidemaalari kuvaa sivellin ja värit välineinään. Tällaista tulkintaa moni pitänee itsestään selvänä, ja — niin kuin sanoin — sellaista käsitystä on ollut taideasioita käsitelleiden keskuudessa kautta aikojen aina nykypäiviin saakka.

Kuten näkyy, niin Horatiuksen kuin Ehrensvärdin suorittamassa kahden taiteenhaaran, runouden ja maalaustaiteen, rinnastuksessa pidetään siis maalaustaidetta ikään kuin pääasiana, mittapuuna. Siihen verrataan ja vedotaan, kun runoilijaa ja runouden tehtävää koskevaan kysymykseen vastataan. Maalaustaiteen laatu katsotaan tutuksi ja selväksi. T ä s s ä suhteessa lauseemme ei liene etäällä niistä käsityksistä, joita ihan nykypäivinäkin esitetään. «Kuvaamataide ja kirjallisuus ovat tosin aina kulkeneet käsikädessä«, sanoo Olavi Paavolainen 'Nykyaikaa etsimässä' -teoksessaan ( Valitut teokset I s. 22), «mutta ensinmainittu, näköaistimukseen perustuva, on nykyaikana joutunut esittämään ratkaisevampaa osaa kuin koskaan ennen«. Arviointi, jonka Paavolainen tuo julki, tulee kyllä siis hyvin kuuluviin jo noissa Horatiuksen ja Ehrensvärdin lauseissa. Nykyaika on ehkä vain lisännyt lauseittemme pätevyyttä ja vahvistanut visuaalisen taiteen johtoasemaa, sen merkitsevyyttä ja vaikutusta, sen suprematiaa.

Mutta vastaako tuo Horatiuksen, Ehrensvärdin ym. käsitys sitten m u u t e n meidän aikamme käsityksiä runoudesta, maalaustaiteesta ja niiden suhteesta. Ja vastaako se niitä varsinkaan kaiken sen murroksen jälkeen, mikä niin sana- kuin kuvataiteessa on äskeisinä aikoina ollut todettavissa ? Siihen kysymykseen vastaaminen on sekä helppoa että vaikeata. On helppoa sommitella jonkinlainen pintapuolinen kielteinen vastaus, mutta vaikeata tunkeutua asiaan syvemmälle.

Onko kukaan tullut tarkemmin ajatelleeksi, mitä tuo kuvaaminen on, kuvaaminen, jota siis voi suorittaa ainakin kahdella niin perin erilaisella välineellä kuin sanoin ja siveltimellä?

Itse kullekin tuntuu olevan jota kuinkin selvää, mitä esim. se maiseman kuvaaminen on, jonka taidemaalari suorittaa siveltimellään ja väreillään. Sillä jäljellä, joka taiteilijan siveltimestä jää kankaaseen, on kaksi ominaisuutta. Se on ensinnäkin tarkoitettu välittömästi katseltavaksi, omaksuttavaksi, nähtäväksi. Toiseksi se on tarkoitettu enemmän tai vähemmän muistuttamaan kuvattua, tässä tapauksessa kuvattua maisemaa. Taiteilijan maisemankuvauksen sisältävä siveltimenjälki antaa katsojalleen optisesti, silmitse tajuttuna hyvin samalaisen vaikutelman kuin itse maisema. Sen vuoksi voidaan sanoa — ei vain että taiteilija kuvaa maisemaa, vaan, että taiteilijan pensselinjälkikin kuvaa sitä. Kuva ja maisema ovat lainalaisesti isomorfiset. Se merkitsee sitä, että samat tai likipitäen samat tila- ja värisuhteet vallitsevat niin kuvassa kuin kuvattavassakin. Niissä on rakenneyhtäisyyttä. Niiden struktuurit ovat toistensa kaltaiset. Tämmöinen on kaikille kuville luonteenomaista. Ellei mainittua isomorfiaa ole riittävästi, asianomaista kuvaa ei voi käsittää kuvattavana olleen kuvaksi. Se on enintään jonkin muun kuvattavan kuva. Vaikka näin ollen näyttää tinkimättömän selvältä, että kuvattavassa ja sen kuvassa täytyy olla isomorfiaa, tämä vaatimus ei välttämättä merkitse, että kuvan ja kuvatun kesken tarvitaan täydellinen isomorfia. Mutta sen tutkiminen, miten väljärajainen, miten liikkuva ja mihin kohdistuva tarpeellinen isomorfia on, on sitten jo taas toinen juttu, kuten Kipling sanoo. Mistään valokuvauksesta, mistään naturalismista ei ahtaasti suinkaan ole kysymys. Kuvattavan suhteen sanottu ei myöskään merkitse mitään epämiellyttävää rajoitusta. Niinpä isomorfiaa voi olla kuvan ja esim. puhtaan mielikuvitustuotteen kesken.

Tällaista on maalaustaiteen kuvaus.

Entä runoilija sitten, miten hän kuvaa? Suuresti toisella tavalla kuin taidemaalari. Runoilija ei kirjoita eikä painata sellaista kynän tai painokoneen jälkeä, jolla olisi mitään rakenneyhtäisyyttä, mitään struktuurin sanankaltaisuutta kuvattavan kanssa. Hänen aineellinen kynänjälkensä, joka on grafiittia, liitua, painomustetta tms., on kaikissa suhteissa ihan vieras maisemallemme. Runoilija ei kirjoita kuvaa. Ja jos hän esittää sanottavansa suullisesti, ei hänen äänellään, hänen tuottamillaan kuultavilla, akustisilla sanoilla ole mitään materiaalista eikä muodollista tekemistä kuvatun maiseman kanssa eikä yleensä minkään muunkaan kuvattavan (tapahtuman, henkilön, tunteen jne.) kanssa. Hänen

(85)

lausumissaan tai kirjoittamissaan sanoissa ei siis ole mitään puunmuotoisuutta, ei järvimäisyyttä, ei mitään muutakaan, joka muistuttaisi strukturaalisesti maisemaa. Maisemasta ja yleensä kuvattavasta emme runoilijan kuvauksesta saa käsitystä muulla tavoin kuin ymmärtämällä sen sanat. Käsityksen saamisen edellytyksenä on siis sen kielen osaaminen, jota runoilija on käyttänyt. Runoilijan merkeillä, sanoilla, on tarkoitteita, jotka ovat niiden ulkopuolella. Emme ihaile sitä painomustetta, joka on silmiemme edessä, sitä grafiittista jälkeä, jonka runoilija on pannut paperiin vaan tämän jäljen tarkoitemaailmaa.

Toivoakseni olen nyt saanut riittävän selvästi esiin, että runoilijan työn jälki, hänen kirjoittamansa tai lausumansa kuuluvat tai näkyvät sanat eivät ole samassa asemassa kuin taidemaalarin työn jälki. Edellistä on ymmärrettävä, sen tarkoitteet on käsitettävä, mutta jälkimmäisen — taiteilijan — työn jälki on vastaanotettava katselemalla sitä. Itsestään selvältä saisi jo vaikuttaa, kun sanon, että taidemaalarin työ on sellaisenaan katsojan ihailtavana ja epäilemättä ilman minkään nimenomaisen kielen taitoa. Runoilijan työn jälkeen lukijan-kuuntelijan on tartuttava aktiivisesti, hänen on ymmärrettävä se kielentaitoonsa nojautuen.

Runoilijan ja taidemaalarin luomistyö on siten niin erilaista, että niistä voisi käyttää eri sanoja. Voisi esim. sanoa, että runoilija — ei kuvaa, ei kuvaile, vaan — selittää, tekee selkoa, selostaa, kertoo, minkälainen asianomainen maisema on, kun taas taiteilija tekee siitä kuvan ja kuvaa sen. Yhteinen kuvata sana on kuitenkin mahdollinen siitä syystä. että kumpaakin menettelyä käyttäessä — sekä sanoilla että siveltimellä kuvatessa — kuulijalle-katsojalle annetaan käsitys siitä, minkälainen kuvattu, tässä tapauksessa siis maisema on.

Se mitä tässä nyt olen sanonut runoilijan ja taidemaalarin kuvausten luonnehtimiseksi, on kuitenkin sangen vahva yksinkertaistus.

Kun sanoin runoilijan kuvauksesta mm. että se on ymmärrettävä ja että sen fysikaalinen asu on vieras kuvattavalle, tämä pitää paikkansa vain osittain, tosin suurelta osalta mutta kuitenkin vain osaksi. Runon fysikaalinen, aineellinen asu saattaa näet kyllä joskus olla periaatteellisesti samanlaisessa asemassa kuin taidemaalarin luomus. Runoilijan painettua tekstiä voidaan siis todella myös katsella kuten siveltimen jälkeä katsellaan. Tekstin ladelma voi tehdä massiivin, synkän, mutta myös rauhallisen, välkeän tms. vaikutuksen. Kirjainten koko — tämä tekstin fysikaalinen ominaisuus — saattaa sekin olla luomassa jotakin vaikutelmaa. Isokokoiset kirjaimet herättävät helposti huomiota kuten isokokoisuus yleensä. Niissä voi olla esim. jotakin huutavaa. Jne. Painoasu on kuitenkin yleensä vieras asia kuvattavalle. Sehän näkyy esim. siitä ettei kuvauksen laatu tai vaikutus mainittavasti muutu, vaikka teksti painettaisiin toisinkin. Ehkä joskus painoasussa on samaa rauhallisuutta ja välkeyttä kuin esim. maisemassa. Silloin se ikään kuin tukee sanallista kuvausta. Vastaavasti voi painoasun levottomuus, poikkeuksellisuus olla jotakin toisenluonteista kuvausta palvelemassa. Jos runoilija ladottaa tai kirjoittaa — niin kuin joskus on sattunut — juomalaulunsa pikarin muotoon, hän siten kuvittaa lauluaan ja hänen kuvituksellaan on siis periaatteellisesti sama luonne kuin jollakin piirroksella. Kaikki tämmöinen on tietenkin harvinaista ja vähämerkityksistä, mutta runoudessa on samalla linjalla myös eräitä verrattomasti tärkeämpiä fysikaalisen asun aineksia. Sellainen on esim. rytmi, joka ei kuulu runon tarkoittaviin, intentionaalisiin piirteisiin. Sen merkitys on kaikille tuttu. Se on periaatteessa vastaanotettava samoin kuin maalaus. Näitä tässä kysymykseen tulevia aineksia ovat myös loppusointu, joka sitoo säkeitä toisiinsa, sekä alkusointu, joka puolestaan on sitomassa säettä kokonaisuudeksi. Mielenkiintoinen on edelleen sanojen fysionomisuus. Sanat ikään kuin näyttävät tai tuntuvat samanlaisilta kuin niiden tarkoite taikka sitten niillä on jostakin muusta syystä voimakas ilme. Sanojen fysionomiasta puhuessa tulee etsimättä mieleen Uuno Kailaan runo 'Sanat', jossa sanojen ilmeellisyyteen suoraan viitataan. Se hyrinä, jota tasainen, tarkemmin tajuamattomaksi jääpä puhe on, saattaa vaikuttaa nukuttavalta; sillä voi olla myös hartautta synnyttävä vaikutus. Puhunnassa esiintyy monesti sanoja, jotka ovat oireita puhujan mielialoista, tunteista ja joilta puuttuu tarkoite. Nekin on tässä yhteydessä syytä muistaa. Kun vielä mainitsen miten väkevätehoisia puhujan äänen

(86)

sävyt, äänen terävyys, pehmeys, sen sävelkulku, sen intensiteetin paisunta ja vaimeneminen ovat, olen varmaankin luetellut riittävästi sellaisia piirteitä, jotka eivät ole runossa intentionaalisia, itsensä ulkopuolelle viittaavia, vaan jotka on omaksuttava välittömästi ja periaatteellisesti samoin kuin maalaus on omaksuttava.

Kun tämmöisiä ominaisuuksia ei ole vain kielen sanoilla, vaan äänillä yleensä, on ajateltavissa, että runoiltaisiin myös siten, että luovuttaisiin intentionaalisista sanoista kokonaan tai osaksi ja käytettäisiin asianomaisen kielen sanoja muistuttavia äännähtelyitä, joilla olisi esim. se fysionomia, se ilmeisyys, jota tavoitellaan. Tällöin luotaisiin maalausta eräässä suhteessa todella muistuttava runo. 'Suomeksi' en ole nähnyt tehtävän näin, mutta 'viroksi' kyllä. Kirjoituksen ilmeisyyteen, fysionomisuuteen rakentuu erään ruotsinmaalaisen kirjailijan, Carl Fredrik Reuterswärdin uusin teos nimeltään 'Prix Nobel'. Se sisältää — ei nyt kylläkään runoja, vaan — tekijänsä puheen kuvitellussa tilaisuudessa, jossa hän astuu Ruotsin Akatemian kuolemattomien joukkoon. Kirja on 95-sivuinen. Siinä ei ole nimiötä lukuun ottamatta yhtään sanaa. Siinä on vain sopivien välimatkojen päähän asetettuja pisteitä, pilkkuja, kysymysmerkkejä, sulkumerkkejä ym. kirjoituksen apumerkkejä. Niistä voimme aavistaa puhujan lauseiden liikettä, niiden pituuden vaihtelua, hiukan niiden jaksottumistakin, voimme huomata jonkun nousun, havaita kysymyksen ja huudahduksen esiintymisen, sitaatin käyttöä, välihuomautuksen teon yms. Kieltämättä siis aavistelemme jotakin näiden kirjoitukseen kuuluvien merkkien perustuksella, mutta varmaan kirja myös osoittaa, miten vähän sentään lopulta sanataiteessa voidaan esittää ilman sanoja ja pelkästään kielen niin sanoakseni säestävien ainesten varassa. Eräs Reuterswärdin kirjan esittelijä tosin sanoo, että tämä teos «vaatimattomuudessaan on paljon puhuva«, mutta sellaista mielipidettä lienee aika vaikea uskottavasti perustella. Jotakin vastaavaa maalaustaiteen puolella olisi, jos taulunäyttelystä poistettaisiin kaikki taulut niiden numeroita, kehyksiä ja kiinnittimiä lukuunottamatta.

Toisenlaista sanattomuutta on luonteeltaan se sanattomuus, jota on runotaiteen piirissä esiintynyt eräissä rajuissa kokeiluissa ja joissa sanattomuus nojautuu isomorfiaan. Olavi Paavolaisen ihmeen vanhentumaton 'Nykyaikaa etsimässä' mainitsee (VT I s.16) eräitä hyvinkin pitkälle menneitä yrityksiä tällä sanattomuuslinjalla. «Kuvatakseen suurten tehdassalien, asemahallien ja Wall Streetin konttorien elämää«, hän kirjoittaa, «eivät kirjailijat ja runoilijat tyytyneet vain pelkkiin sanoihin, vaan keksivät mitä moninaisimpia onomatopoeettisia ääniä. Futuristien kuuluisan johtajan Marinettin runoelman 'Suurkaupungin herääminen' esittäminen vaati suorastaan kirjoituskoneiden naputuksia, höyrypillien vihellyksiä ja autotorvien törähdyksiä«. Paavolainen viittaa myös Majakovskin, «Neuvostoliiton hovirunoilijan« — niin kuin hän sanoo — ehdotukseen, että runoja ei enää kirjoitettaisi sanoin (s. 18). Meillä on jotakin tämäntapaista toteuttanut Eero Lyyvuo, kun hän 'Pieniä laulajia' runokokoelmassaan ( 1946 ) on käyttänyt säkeitä, jotka on luettava lintujen liverrystä jäljitellen. Aina silloin tällöin pulpahtaa kirjallisissa aikakauslehdissä näkyviin jokin sanaton 'runo', jossa on ainoastaan kirjainjonoja, välimerkkejä ym. kirjoituksen apumerkistöä eri pitkinä säkeinä, riveinä. Mihin tällaisten sanattomien runojen vaikutus yrittää perustua, en tiedä; tienneekö sitten kukaan muukaan. Muistaakseni Timesin kirjallisuusliitteen arvostelija kirjoitti eräästä tämmöisestä oikein kokoelmana ilmestyneestä runokirjasta seuraavaan tapaan. Hän luetteli kaikki numeromme nollasta yhdeksikköön asti ja kertasi sitten tämän luettelon yhdeksästi, mutta jättäen kullakin uudella kerralla viimeisen numeron pois. Ennen kuin hän sitten mainitsi viimeiseen riviin yksin tulevan nollan, hän veti viivan niin kuin lukujen yhteenlaskussa on tapana tehdä ja kirjoitti sitten viivan alapuolelle tuon nollan. Hänen nokkelasta arvostelustaan voi sanoa, että s e todella oli «paljon puhuva«.

Tarkastelustamme on käynyt ilmi, ettei sanataiteessa rakenneta ihan vähän itse sanaisen materiaalin, sen asun varaan, vaikkakin suoranainen isomorfia sanataiteessa näytteleekin aika vähäpätöistä osaa. Sanataiteen ns. kuvaus on täten saanut lisäpiirteitä. Jopa olisi mielestäni parempi puhua muusta kuin kuvaamisesta. Olisin taipuvainen ottamaan kii-

(87)

tolliseen käyttöön sanan, josta kaikki eivät pidä mutta joka tuntuu varsin tarkoituksenmukaiselta, nimittäin sanan ilmentää. Ilmentäminen sulkee piiriinsä kuvaamisen, mutta myös kaiken sen, joka on sanataiteessa kielen epäintentionaalisen aineksen varassa.

Myös se mitä edellä sanoin maalaustaiteesta on yksinkertaistus. Tosin kuvataiteessa isomorfinen kuvaus — kuvaus hyvin väljästi ymmärrettynä — on ollut ja on edelleen aivan yleistä, mutta sen rinnalla esiintyy myös muuta, erityisesti ns. abstraktista ja nonfiguratiivista taidetta, josta isomorfia puuttuu ja jota ei sen vuoksi mitenkään voi sanoa kuvaavaksi. Muutama sana on näiden ja näiden tapaisten taidesuuntien ymmärtämiseksi paikallaan.

Niitä käsitellessä on syytä pitää parista vääjäämättömästä tosiseikasta lujasti kiinni. Toinen on se, että jokainen taideteos on aina mitä konkreettisin esine. Olemassaoleva maalaustaide on sen vuoksi jokaista teostaan myöten poikkeuksettomasti konkreettista, epäabstraktista, vaikka sen tuotteissa olisi miten heikosti tahansa näkyvä värihäivä. Itse taideteokset eivät siis voi olla abstraktisia. Toisessakin suhteessa voimme olla yhtä ehdottomia, nimittäin siinä, että emme pidä mahdollisena, että jokin voisi olla vailla muotoa. Kaikella on välttämättä jokin muoto. Kun taiteessa näin ollen käytetään sanoja abstraktinen ja nonfiguratiivinen, niillä ei siis tarkoiteta eikä edes voida tarkoittaa tällaisessa yhteydessä sitä, että asianomaiset taideteokset olisivat abstraktisia taikka että niissä ei esiintyisi mitään muotoja, mitään figuratiivista. Niillä pyritään sanomaan muuta, lyhyesti sanoen seuraavaa.

Jo Goethestä alkaen on tietoisesti oltu selvillä siitä, että väreillä on omia esteettisiä vaikutuksiaan. Niiden ei tarvitse kuvata mitään, niillä on silti tehonsa. Aivan samoin on muotojen laita. Käytännössä nämä seikat ovat olleet tuttuja ikivanhoista ajoista asti. Koristetaidehan ei olisi voinut syntyä ja elää ilman tätä mahdollisuutta. Puhdas abstraktinen ja nonfiguratiivinen taide nojautuu perimmältään värien ja muotojen itsenäiseen vaikutukseen. Se että tämän taidelajin teoksiin monesti liittyy viittauksenomaisia, vihjaavia tai symbolisia sekä ankarasti stilisoivia kuvausaineksia ei ole tässä yhteydessä merkitsevä seikka.

Vielä suuremmalla syyllä kuin sanataiteessa on siis kuvataiteessa parempi sanoa, että kuvataide ilmentää jotakin kuin että se kuvaa jotakin. Ei-kuvaavien ainesten osuus on kuvataiteessa varsinkin viime aikoina ollut niinvahva, että mainitsemani terminologian muutos on välttämätön. Kuvaaminen on kuvataiteessa niin kuin sanataiteessakin ilmentämisen keinoja, ehkä tärkein niistä, mutta kuitenkin vain yksi niistä.

Päädymme siis siihen, että lähtökohtanamme ollutta Ehrensvärdin lausetta olisi muutettava jonkin verran, itse asiassa kyllä sangen olennaisesta kohdasta. Olisi näet syytä sanoa, että «Runoilijan tehtävänä on i l m e n t ä ä sanoin sitä, minkä taidemaalari ilmentää siveltimellä«. Näin muokattuna se vastaa nykyisen ajan käsityksiä.

Ehkä on sellaisia, jotka haluaisivat muuttaa sitä enemmänkin ja jotka nimenomaan kapinoivat siinä kuvataiteelle tunnustettua valta-asemaa vastaan. Totta onkin, että sanataiteessa näyttää esiintyvän syvällistäkin muuttumista, jonka aihe ei nähtävästi ole kuvataiteen kanssa missään tekemisissä. Niin esimerkiksi se valtava sanataiteen sisäistyminen, joka kirjallisuudessa on tapahtunut viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana, saattaa olla seurausta siitä, että äänetön lukeminen on tänä aikana yleistynyt. Kirjojen tekijät ja lukijat ovat joutuneet uuden lukutavan johdosta ikään kuin kahden kesken. Asiat, joista he puhuvat, ovat sitä mukaa käyneet intiimimmiksi. Esitystapa on muuttunut läheisemmäksi ja vähemmän ulkokohtaiseksi. Tälle ilmiölle on kyllä etsitty toisiakin selityksiä. Niiden punnitseminen mainitsemaani selitystä vastaan on kuitenkin sekin noita «toisia juttuja«, joiden käsittely on jätettävä suorittamatta. On kaikesta huolimatta seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, että henkien taistelu kuvastuu herkimmin kuvataiteessa ja leviää siitä muuanne. Siinä suhteessa ei nykyaika siis ole ainakaan millään tavoin kärkäs arvostelemaan Ehrensvärdin lausetta yhtä vähän kuin siinäkään, että Ehrensvärd näkee runoilijan t e h t ä v ä n yhtä korkeana ja tai samanlaisia päämääriä tavoittelevana kuin taiteilijan.