Suomalainen Suomi N:o 3 — 1943

 

SAKARI PÄLSIN TYYLITAIDOSTA

(163)
Siksi hän suhtautuu näkemäänsä vakavammin kuin Gust. Mattsson (jolta myös on näyte). Hänen silmänsä näkee paljon, hän huomaa ihmisten sekä vahvat että heikot puolet. Hän kuvaa molempia, mutta ei tee sitä irvihampaana, vaan ihmisten tapojen ja luonteiden tunnollisena tarkastelijana, hymyillen vain, ei hohottaen, ihmisten naurettavuuksille.

Esitys virtaa tasaisesti, mutta moni sattuva huomautus ja hyvin valittu sana tekee sen virkeäksi. Vuoropuhelu kertomuksen keskellä — Aleksis Kiven tapaan — vilkastuttaa esitystä.»

Pälsin tyylille voitaneen antaa vielä enemmänkin tunnustusta.

*

Sakari Pälsin monilukuiset teokset ja kirjoitukset käsittelevät erilaisia aihepiirejä, muinaistiedettä, kansatiedettä, tutkimus- ja turistimatkoja ja lapsuusmaailmaa, tärkeimmät näistä mainitakseni. Eräät hänen tuotteistaan ovat aiheen käsittelytavan puolesta sellaisia, ettei sanonnan persoonallinen tyylitys juuri voi tulla kysymykseen. Voimme niiden perustuksella tietysti kuitenkin todeta, että Pälsin tyyliasteikossa on edustuneena myös moitteeton, epäpersoonallinen, esittävän kirjoituksen asiatyyli. Muutamista taiteilijoista väitetään, etteivät he osaa piirtää, he osaavat vain maalata. Jos saisimme verrata asiatyylin käyttelyä piirtämiseen ja persoonallisempia tyylilajeja maalaamiseen, Pälsistä voi tyynesti sanoa, että hän piirtää yhtä varmasti kuin maalaakin.

Ehkä arvostelen asiaa ihan subjektiivisesti, mutta lukiessani Pälsin normaaliproosaisia lauseita niihinkin pyrkii leviämään sama verkkainen tahti, jota vaistomaisesti käytän hänen persoonallissävyistä tekstiään lukiessani. Vaikka Pälsi kirjoittaa: »Särkyneiden saviastiain palasten talteenottaminen on tuottanut vaikeuksia, koska palaset joskus ovat olleet siksi hauraita, että niitä ei ole voitu nostaa maasta niiden särkymättä. Palaset on tällöin jätetty paikoilleen kuivahtamaan sekä vahvistettu myöhemmin poistettavalla sideaineella . . . », siis tavalla, jonka takaa tekijä tuskin nimenomaisesti erottuu, tuntuu Pälsiä enemmän luettua nopea sanomalehtimäinen läpikäyminen jossain määrin vieraalta. Varmaan ne, jotka henkilökohtaisesti tuntevat tekijän, voivat myös noita tarkoittamani laisia kohtia lukiessaan olla kuulevinaan aivan sananmukaisesti hänen »persoonalliset äänenpainonsa» tämän sinänsä varsin persoonattomalta vaikuttavankin tekstin läpi. Kirjailijaan yleisesti sovittuva lukemisen tahti saattanee siis tehdä monet semmoisetkin kohdat, joissa ei ole mitään erikoista ja jotka voisivat olla kenen tahansa kynästä, hänelle luonteenomaisiksi, enemmän tai vähemmän häntä oleviksi.

*

Voimakkaimpia ja ylistävimpiä attribuutteja, mitä kirjailijan kielestä voidaan lausua, on rikas. Pälsin kielestä sopii tätä komeaa mainesanaa

(164)
käyttää liioittelematta ja asioita mitenkään kaunistelematta. Kielen runsaudella on mielestäni kuitenkin jonkin verran vähemmän yhteyttä varsinaisen tyylin kanssa, kuin etukäteen luulisi. Pienellä ajatusvaivalla siitä voi varmistua. Emmehän näet osaa erottaa toisistaan stilistisesti kahta kirjailijaa vielä pelkästään sen seikan perustuksella, että toisen kirjallisessa tuotannossa on käytetty esim. viittätuhatta sanaa, toisen tuotannossa kahta vertaa enemmän. Lyhyessä kappaleessa nämä lukumääräiset eroavaisuudet eivät päälle päätteeksi voi sanoa kerrassaan mitään. Kirjoittajan kielenvarojen runsaus vaikuttaa stilistisesti (ja edulliseen suuntaan) vasta silloin, kuin lukija pieneltäkin alalta löytää osoituksia siitä, miten täsmällisesti ja täydellisesti kirjailija saa ilmaistavansa niin sanoakseni mahtumaan ilmaukseen. En ole kertaakaan Pälsiä lukiessani huomannut, että kirjoittajalta olisi ikäänkuin jäänyt puuttumaan ilmaus, päinvastoin tarkkaavainen lukija kokee, että hänellä on varaa valikoida ja käyttää sellaista käännettä tai sanapukua, jolla on ikäänkuin yli asiasisällyksen vielä ylimääräistäkin sanottavaa ymmärtäjälleen. Miten tarkkaa kielentuntemusta Pälsin teokset edustavat, siitä saa lukuisia osoituksia hänen kuvauksistaan. Kotitalon muinaisen olutkuurnan kyljessä paistaneeseen rakoon asti (Työtä ja juhlaa, 1940, s. 40) ulottuvaan verrattoman yksityiskohtaiseen asiantuntemukseen liittyy niin hämäläisen kansankielen kuin yleiskielemme perusteellinen tuntemus. Tavallisella kynänpyörittäjällä ei liene mitään tietoa esim. siitä kasakansolmusta, jossa Pokun häntä jouluaamuna oli ja josta pikkumies tiesi joulun jatkuvan (Työtä ja juhlaa, s. 85), tai tunteneeko hän vipua niin tarkoin, että osaa puhua vivunvarvasta (Sukupolvien perintö, 1937, s. 66), tai osaisikohan hän kuvailla voin kirnuamista näin ikään (Suk. per. s. 91):

»Ei kellään ollut varmaa tietoa, mitä tapahtui tuossa korkeassa puuastiassa, kun sinne kerääntyneet kermat happanivat pirtinuunin kupeella, kirpeä haju tunki hurstipeitteen läpi ja maidon uudestisyntymisen hetki oli odotettavissa. Silloin emäntä tahtoi olla yksinään tuota salaperäistä tapahtumaa hoitamassa, ja ainoastaan meillä Mateilla ja Mirreillä oli oikeus kieppua kohisevan kirnun vaiheilla, ja lopullista ihmetuotetta odotellessamme saimme siepata suuhumme lattialle ja kirnunlaitoihin lennähtävät kermanroiskeet. Pääsimmepä joskus kurkistamaankin tuon ahdassuisen astian huimaan syvyyteen, josta valkean vaahdon seasta kuului salaperäistä kihinää ja nousi nenäämme herkkuateriaa aavistuttava tuoksu.

Me Matit kyräsimme vihaisesti naapurieukkoa, joka sattui pistäytymään pirttiin kesken kirnuamisen, koska hauska touhu silloin heti taukosi ja kirnu peitettiin vieraansilmältä hurstivaatteen alle. Käsittäen taian omalla lapsekkaalla tavallamme me kiitimme itseksemme äidin neuvokkuutta, joka oli estänyt sivullisen sieppaamasta meille kuuluvaa kirnujaispalaa.

(165)
Se tietysti saatiin, kun sitä oli leipäviipale kädessä aikansa odotettu. Tietysti se maistui mainiolta, vaikkei sitä oltu pesty, ei vaivattu eikä suolattukaan, kirnusta vain suoraan paiskattu leipämme päälle, hauraana ja hatarana, puoliksi piimää seassa. Emme vieläkään osaa sanoa, kumpi oli parempaa, tämä kirnuntuore voi vai lehmänlämmin maito. Emmekä me entiset Matit haluakaan pikkumaisesti luokitella näitä lapsuusaikamme suuria intohimoja.

Tottakai Mirrikin taas sai osansa, ensin vatsantäydeltä mehevää leivänpuretusta ja lopulta puhtaan kirpaleen kiusaksi nokalleen. Kylläisenä ja onnellisena se sieti vanhan tutun leikin, nuoleskeli silmät rakosellaan kärsivällisesti huuliaan, viitsimättä kunnolla sähähtää vielä hännästä vedettäessäkään. Pahempaa riitaa ei noussutkaan ikimuistettavaa voin syntymäjuhlaa vietettäessä.»

*

Olen tavannut henkilöitä, jotka eivät pidä Pälsin (eivätkä kaikisten Sillanpäänkään) tyylistä. He antavat kyllä pidättymättä tunnustusta hänen runsaille ja teräville havainnoilleen, siis tekstin sisällykselle, mutta sen sanapuku on muodostunut heille jonkinlaiseksi loukkauskiveksi. Sen pahastuttavin ominaisuus on luullakseni arkisten, usein hyvinkin arkisten ilmausten käytteleminen normaaliproosaisessa ja kaunokirjallisessakin esityksessä. Pälsin moitteenalaisiksi joutuneet ilmaukset ovat peräisin hyvin tuttavallisesta kielestä, kansankielestä tai sellaisesta mitä persoonattomimmasta tyylilajista kuin virallisesta tai tieteellisestä kielenkäytöstä. Mainitsenpa jonkin esimerkin kursivoiden lähinnä kysymykseen tulevat kohdat:

»Sitten nämä pahanahkaiset miehet (entisajan suomalaiset) purkivat sisuansa vieraiden komennossa sotia käyden ja linnoja valloittaen. Hei-

(166)
tä sivistettiin siksi paljon, että kotioloissa paraiksi pysyivät siivolla, mutta sotaretkillä heidän alkeellista kiukkuansa tarvittiin muille tietä raivaamassa. Korjattiin hitonmoisesti kunniaa kaiken maailman tappelutanterilla.»

»Hänkään [riiheen uskaltautunut] ei saanut siellä maata rauhassa, vaan tuntematon olento herätti nukkuvan alituisesti pään takaa pistellen ja ronkkien» (Vanhaa ja katoavaa, 1932, s. 124). »Muutamin paikoin pätkittiin vanhoja rautatiekiskoja tolpiksi, mutta se tapa ei jaksanut levitä pitkälle. (Vanhaa ja kat. s. 191). »Juuri näkymättömiä mutta kuultavasti ja muuten havaittavasti esiintyviä kuhmeita oli paljonkin» (Työtä ja juhlaa, s. 149). »Salmo Moisiossa kulutti kolme preiviä nuppineuloja hautaa kohti ja sai haudat museoon moitteettomassa kunnossa» (Esihistorian tutkimuskentiltä, 1939, s. 47). »Miesten joulusauna kesti säädetyt kaksi tuntia» (Työtä ja juhlaa, s. 74). ». . . kallistamaan jouluryyppyä, joka oli povitaskun pullossa lämminnyt laillista aikaansa odottaen» (ibid. s. 91). »[Joulukuusen] Kynttilät miellyttivät pikkumiestä siksi, että hän tiesi niiden sytyttämisen merkitsevän joulun täyttä läsnäoloa, ja vallatakseen juhlasta varman oman osansa hän merkitsi nimiinsä ylimmän sinisen kynttilän, sen joka oli teepaketin tinapaperista tehdyn latvatähden alla. Sen syttyessä alkaisi hänen joulunsa, hänen oma joulunsa, hänen oman kynttilänsä valaisema joulu. Täytyi itsekseen puhellen laillistaa valtaus" (ibid. s. 75). ». . . koivunlehväkimppu kainalossa astelevan pimeähköön, epäilyttävän nokiseen ja tulisesti kuumaan hirsihökkeliin . . . ja voimainsa takaa hutkivan paljasta ja punoittavaa ihoaan niillä ennenmainituilla koivunlehväkimpuilla», »mainitut jouluaattoillan kolmemiljoonaa keikkuvaa koivunlehväkimppua» (Suk. per. s. 138). ». . . ja ennenmainittua tuohista nuuskarasiaakin jälleen verotettuaan oikaisee ruokalevolle päänalaisenaan kaikkeen kelpaava tuohikonttinsa» (ibid. s. 162). »Martan reaalipoliittisen patukkavallan vastakohtana kanttorin mahtipontisuus vasta oikein ontolta kumahtaakin» (ibid. s. 174).

Esimerkkivarasto on tavattoman suuri. Jos Pälsin tyyliä haluamme karakterisoida, emme todellakaan voi väistää tämän piirteen mainitsemista, mutta emme myöskään olla yrittämättä sen selitystä.

Niinkuin tunnettua tavataan sama tyyli-ilmiö Sillanpäänkin tyylissä. Hänen kuvaajansa T. VAASKIVI kirjoittaa siitä (F. E. Sillanpää, 1937, s. 267): »Ja jos erittelemme hänen uuden tyylinsä tekijöitä, voimme varsin pian panna merkille, millä ylimielisellä licentia poeticalla hän sulattaa yhteen arkikieltä ja runoutta. Hän voi onnellisen rohkeuden vallassa ja totellen salaperäisen herkkää kuuloaan valita banaaleja sanakäänteitä ja jokapäiväisen puhetavan pientä rihkamaa, joka hänen Midaksen-käsissään saavuttaa yllättävän lyyrillisen sulon». Sillanpään tyylin analysoija on varmaan oikeassa siinä, että hän käsittää tällaisen tyylilajien sekoittamisen tarkoitukselliseksi. Yhtä vähän kuin Sillanpää yhtä vähän Pälsikään harjoittaa sitä taitamattomuudesta; sillä on oma rationsa, se kuu-

*

Mutta täydellisempi motiiviluettelo ei ehkä ole tarpeenkaan, sillä arkisten ja kansanomaisten ilmausten käyttely on oikeastaan lopulta erikoistapaus eräästä yleisemmästä stilistisestä pyrkimyksestä. Niinkuin jokainen kirjoittaja ainakin yrittää tehdä, niin Pälsikin sijoittaa — kuten alumpana sanoin — ylimääräistä sanottavaa asiasisällyksen lisäksi lauseisiinsa, käänteisiinsä ja sanoihinsa, hän tekee sen vain onnistuneemmin, kekseliäämmin ja useammin kuin moni muu. Kansanomaisilla, arkisilla, juhlallisilla jne. aineksilla on Pälsin käsialassa oma tehtävänsä. Niillä kirjoittaja ei suinkaan läpikäyvästi alenna tekstiänsä karkeaksi ja pakinoivaksi jutusteluksi. Niiden ylimääräinen sanottava on lukiessa tajuttava ja arvostelussa muistettava. Aina emme kykene ymmärtämään tätä alluusionomaista, vihjemäistä ainesta hänen tekstissään, lukijaa myöten sitä on siinä eri paljon ja lukijalle voi monikin kohta valjeta vasta tutkistelun jälkeen, vähäisen ponnistelun suoritettua. Voi sanoa, että Pälsi kirjoittaa erittäin yksinkertaisesti, selvästi, juohevasti, mutta se ei merkitse sitä, että aina voisimme tyhjentää hänen tekstinsä koko sisällyksen muitta mutkitta. Jokin hänen käyttämänsä ikäänkuin vanha välisävelmä Aleksis Kiven tapaan (»Painuivat miehet saunaan, puhtaat alusvaatteet kainalossa, mielessä heilläkin joulun odotus ja vatsassa aattoisen syömättömyyden hiukastus», Työtä ja juhlaa, s. 74, » . . . niin louk-

(169)
kaantuisimmepa, loukkaantuisimme verisesti», Suk. per. s. 117), vihje vanhaan ja mainioon latinan käännöskirjaan »Kalskeeseen» (J. G. Geitlinin tekemään) lauseessa »Se [clamo] on latinan, urosten uljaan kielen ilmeikkäimpiä sanoja» (Suk. per. s. 113), jonkin uudissanan tapaisen ilmauksen sivusisällys (epäilenpä että tekijällä on ollut veitikka silmäkulmassaan, kun hän on kirjoittanut »Sitä [maitoa] saadaksemme olemme antautuneet seikkailukkaisiin hankintayrityksiin ja suorittaneet maitolasillisesta samppanjan hinnan» Suk. per. s. 95, ja pannut annettuja oikeakielisyysohjeita muistaen seikkailurikkaan tilalle seikkailukkaan), sellainen leikillinen tihennys kuin metsäläisittäin sanan kohdalla lauseessa »Kaikkein heiveröisimmillään on vaivaisen onni tikun nokassa, metsäläisittäin ajatellen kaiketi siis vivunvarvan varassa» (Suk. per. s. 65) jne. ovat esimerkkejä niistä tyylin varjostuksista, joita tarkkasilmäinen lukija löytää Pälsin tekstistä tavallista useammin.

*

Muutamat äsken esimerkkeinä mainituista vihjeen sisältävistä ilmauksista vaikuttavat Pälsin tekstin sävyyn nimenomaan siten, että ne tekevät sen tuttavallisemmaksi. Ne vähentävät sitä kirjallista luonnetta, joka kirjoitetulla esityksellä aivan helposti on, sillä ne luovat kosketuskohtia esittäjän ja kuuntelijan kesken ikäänkuin vetämällä esiin lukijan ja kirjoittajan yhteisiä tuttavuuksia. Tämä tuttavallisuus, monesti myös muu ylimääräinen sanottava, kotoisuus, niin ikään arkisuus, virallisten, vanhastavien ilmausten käyttö (esim. »SiImät ilosta ja maltaanvoimasta loistaen siellä [isännän kammarissa] sitten kehuttiin sekä Karuliinan verratonta taitoa että pulloonpanijan väkevää viisautta kuin myös molempien avujen tuottamaa hyvältä maistuvaa ja hiuksiin kihahtavaa vieraanvaraa, . . . Kaikkiahan se [olut] veti puoleensa, mutta erinomattain miesväkeä», Työtä ja juhlaa, ss. 63—64), uudismuodostukset (mahonkijäljitteinen, työnaloite, voimittaa) palvelevat usein samaa tarkoitusta, ovat estämässä esitystä tyyliltään muuttumasta tai sanoisiko vajoamasta sovinnaiskirjalliseksi.. Niistä tyylipiirteistä, jotka Pälsin käsialasta ovat erottuneet tämän kirjoittajalle kaikkein selvimpinä, on tärkein tämä Pälsin tapa kaihtaa paperilta tuoksahtavia, kirjallisia, litteräärejä (niinkuin nykyään on muotina sanoa) sanontoja ja korvata ne eri tavoin enemmän tai vähemmän epäkirjallisilla, epälitterääreillä. Pälsi tuntuu jo kaukaa torjuvan luotaan niiden menetelmän, jotka »kenties ovat kyllin hempeämielisiä haeskellakseen vanhoja paikkoja ja joilla ehkä on tapana niiden ääressä tunteilla ja kirjoitella muistivihkosiinsa» (Vanhaa ja kat., s. 200). Hän muistuttaa ainakin eräässä suhteessa niitä keväiseen lahnan-

(170)
pyyntiin meneviä miehiä, joita hän kuvaa »Vanhaa ja katoavaa» kirjansa »Lahnankudulla» luvussa sanoen: »Rantaan astuvat kalamiehet ovat tyyniä ja tasaisia, aivan liian rauhallisia mennäkseen niin tärkeään työhön. Ei haluttaisi ilmaista naapureille aikomuksia, ja niiden kysellessä matkan määrää annetaan ylimalkaisia ja vähäksyviä vastauksia.» Samoin kuin näiden lahnanpyytäjien tyyneydestä ja tasaisuudesta, välttelevistä vastauksista huokuu verhottua jännitystä, tärkeään kevätpyyntiin valmistautuvien miesten toivehikas tunnelma, samaan tapaan myös Pälsi tyylillään ikäänkuin kätkee ja hillitsee tunnettaan. Kuluneen, paperisen tai kirjallisen ilmauksen pitkälle menevä välttäminen näyttää olevan Pälsissä luontoa, stilistinen peruspiirre hänen tuotannossaan. Hänen miehinen kainoutensa estää häntä niin sanoakseni keikaroimasta lainavaatteissa, ts. ilmauksilla, jotka kirjallisina tuntuvat hänestä epäaidoilta. Luultavasti hän usein tästäkin syystä valitsee nimenomaan kansanomaisia käänteitä, käänteitä, jotka ovat kotoisin siitä ympäristöstä »johon kuuluu ja josta ei lähde irti», ilmauksia, joiden aitoudesta hän on täysin varma. Yleinen pyrkimys pois kirjalliselta haiskahtavasta saattaa, kuten sanottu, olla aiheena myös niihin tuttavalliseksi tekeviin vihjeenomaisiin sanontoihin, joista äsken oli puhe. Samoin se lukijaan vetoaminen, jota hänen kirjoissaan muissakin muodoissa tavataan, palvelee samoja tarkoitusperiä (esim. »Lukija, jolla tietysti on vakaumuksellinen kantansa alkoholikysymyksissä, huomannee tässä pidettävän oluen puolta», (Suk. per., s. 84). Mutta kuvaavaa on, että niin paljon kuin sitä esiintyykin, aniharvoin tapaamme Pälsillä sitä kirjallisuudessa niin tavallista monikon ensimmäistä persoonaa, joka sulkee piiriinsä lukijan ja kirjoittajan (esim. »Olemme edellä nähneet . . .»). Se on vain kirjallisuudessa ja siihen perustuvassa suullisessa esityksessä viihtyvä ilmaustyyppi, ja kun Pälsi sitä joskus käyttää, hän silloinkin vain ikäänkuin hiukan hymyillen siteeraa kirjallista esitysmuotoa (vrt. ed. ollutta esimerkkiä »Sitä saadaksemme olemme antautuneet . . .»). On Pälsille sangen karakteristista, että hänellä on tämmöisissä kohdin passiivi. Löydämme (epäpälsimäisesti sanottu!) siitä hyvin paljon esimerkkejä: »Nähdään siis Lapissa ja Afrikassa harjoitettavan kuoppapyyntiä aivan samalla tavalla» (Esihist. tulk., s. 108), »Tiedetään, että kotieläintemme ruokalista on jo vanhoina aikoina ollut sangen kirjava» (Suk. per., s. 35) »Kotioluen päättynyttä elämäkertaa seurattaessa se huomataan pitkäksi ja monivaiheiseksi» (s. 84), »Katsotaan, miten puolen vuosisadan takainen sisäsuomalainen mies viljeli tätä tuohikulttuuriaan» (s. 161), muutaman poimiakseni. Se yksipersoonainen verbi, jonkalaisista näytteeksi pari esimerkkiä: »santakuoppien reunoilla työskennellessä sopii aina pitää muistissa lohkeamisen vaara»

*

Pälsin tekstin vauhdinpuute, nousujen, kiihtyvien esityskohtien välttäminen saatettaneen sekin asettaa yhteyteen juuri mainitun yleispyrkimyksen kanssa. Alumpana viittasin siihen, että ainakin omalta kohdaltani olen taipuvainen lukemaan Pälsiä suhteellisen verkalleen. Itse esityksessäkin on yhtä ja toista, joka tehostaa verkkaisuutta. Sellainen on mm. eräiden frekventatiivisten verbien tavallista useammin toistuva käyttely (usein myös leikillistä tai humoristista vaikutusta aikaansaava), esim. »Siihen aikaan saatettiin arvailla jo tulevan [pellavan] kuidun vahvuutta, vartevuutta ja hienouttakin, laskeskella satoisuutta ja rahallista arvoa» (Työtä ja juhlaa, s. 94), »Euran Käräjämäen muinaiskalmistossa] kahdensadan hengen joukolla vedellään ikuisia unia», »[risuäes] joka rautaa kaipaamatta kauan sekoitteli maita» (Vanhaa ja kat., s. 173), »Täällä kävi satakunta vuotta takaperin useita matkailijoita suuresta maailmasta, jotka kotiin palattuaan kirjoittelivat matkakertomuksia ja ylistelivät niissä suomalaisen kansan rehellisyyttä . . . Mutta nopeasti kulkevat vieraat eivät ehtineet saada minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka tämä kiitetty kansa eleli omin päin ollessaan» (s. 100). Kenties vaikuttavat jonkin verran samaan tapaan monet kaksoisilmaukset, kuten kasvu ja kehitys,

(172)
rikkeimiä ja reikääntyneitä, toimi ja taito, pistellen ja ronkkien, iloja ja nautintoja jne., joita Pälsi siroittelee esitykseensä.

Nousujen ja esityksen kiihtymisen tilalla Pälsillä on omalaatuiset loppuhelähdykset, solmut kirjoitelmien loppupisteen edellä, varsin usein myöskin kappaleitten päätteinä. »Vanhaa ja katoavaa» kokoelmassa kirjoittaessaan puulusikasta hän kertoo menneitä puulusikalla nautittuja rantakala-aterioita kiihkeimmin kaipaillessaan ostaneensa kotiteollisuuskaupasta puulusikan ja katselleensa sitä aikansa. Kyllästyttyään siihen hän luovuttaa sen keittiöön. Viimeinen kappale on: »Sielläpä se alkuperäisillä syntymäsijoillaan tuleekin vielä elämään pitkät ajat». Saman kokoelman »Väärävarsi viikate» luku loppuu olennaisesti samalla tavalla: »Paraiten heidän sopii ahkerasti liikutella viikatteitaan ja muita työkapineitaan». Kappaleitten lopussa olevista solmuista kaksi näytettä: »Rapolan vanha linna oli tehty puusta .... Joukko uunimaisia tulipesiä niinikään kuulunee alkeellisiin puolustusneuvoihin. Niissä lienee lumesta sulatettu vettä vallinjuuren iljanteiseksi jäädyttämiseksi ja on niissä myöskin voitu kuumentaa vettä kiehuvana vihollisten niskaan heitettäväksi. Vanhaan aikaan linnoja puolustettiin sellaisilla keinoilla» (Vanhaa ja kat., s. 208). »Takamaan torpparit saivat rauhassa haaskata metsää, mutta jos joku vei isäntämieheltä kolmen miespolven pitämät verkahousut, pantiin hän kruunun voimalla kiinni ja piiskattiin kaakinpuussa raajarikoksi. Opeteltiin silläkin keinoin rehellisiksi».

Pronominien käyttäminen ja käyttämättömyys on sekin niitä asioita, jotka herkästi vaikuttavat tyylin laatuun ja sävyyn lähentäen esitystä puhuttuun kieleen ja etäännyttäen sitä juhlallisesta tai kirjallisesta esitystavasta. Voimatta tässä ryhtyä tutkistelemaan pronominien vivahduksekasta ja monimutkaista käytäntöä mainitsen jonkin esimerkin, jossa Pälsi on pronominilla tai pronominin käyttämättömyydellä poikennut tavallisilta sovinnaisilta raiteilta:

»Ei hänen tietysti sopinut kyttäillä toisen piironginlahvia, missä olivat rahat ja talonkirjat ja mitä arvotavaraa hänessä mahtoi olla (Työtä ja juhlaa, s. 22), »hutkivan paljasta ja punoittavaa ihoaan niillä ennenmainituilla koivunlehväkimpuilla» (Suk. per., s. 138), »Meillä täällä Suomessa» (s. 156), »Tämä nykyinen vallesmanni-sulhanen siis lähti . . .» (Työtä ja juhlaa, s. 135), »Maakunnan [=sen t. tämän t. mainitun] eteenpäinpyrkivä ja pääsevä henki näkyy monessa muodossa» (Vanhaa ja kat, s. 87), »Kohtaa [= tuota t. asianomaista kohtaa] lukiessaan huomaa . . .» (s. 180), »Asian [=esillä olevan t. tämän asian] yhteydessä sopii mainita (s. 182).

*

Edellä olen yrittänyt esitellä joitakin yksityiskohtia Sakari Pälsin

(173)
persoonaIlista sanontaa luonnehtivista ominaisuuksista. En ollenkaan kuvittele tyhjentäneeni tätä aihetta ja toivoisin, että joku toinen ja herkkäkorvaisempi jatkaen ja korjaillen tarkastaisi vähäisiä huomioitani. Pälsin käsiala on ainakin stilistisesti kaikkein mielenkiintoisimpia tekstejä, mitä suomeksi on. Kukaties Pälsin ja Sillanpään edustama kirjoitustapa parhaimmillaan ollen on juuri se tyyli, jota voi pitää sanataiteen alalla suomalaisena tyylinä. Sanon kukaties, sillä varmasti en sitä uskalla väittää, koska en juuri nimeksikään tunne vieraiden kielten tyylejä. Aito suomalaisesta sanatyylistä olisi kuitenkin helppo uskoa, että se on rauhallista, viivähtelevää, paraatikomeutta välttävää, etten sanoisi: sille suorastaan nurjamielistä, mutta tosipaikan tullen mitä vakavimmin syvän tunteen ilmaisevaa ja perustelevaa. Ei Pälsillä ole yksinomaan sellaisia lauseita, joissa on edellä kuvatunlaisia arkisia, kansanomaisia, tuttavallisia, kirjalliselle ilmaisulle kapinallisia jne. käänteitä. Niitä on vain niin paljon, etteivät täyteläät, yksinkertaiset, tunnelmaa huokuvat lauseet pääse missään nousemaan hymistyksiksi, kirjoittajan mielestä epäaidoilta maistuviksi, ontoilta kajahteleviksi virkkeiksi. Vaimennuksesta huolimatta kyllä aistimme sen tunnelman, johon kirjoittaja pyrkii, vaikka hänen laatunsa, miehinen kainoutensa ei salli sitä ilmaista kauttaaltaan verhottomasti. Kun Pälsi kirjoittaa, niinkuin hän usein on tehnyt, lapsuudestaan kuvauksia, joilla muun ohessa on huomattava kulttuurihistoriallinen ja kansatieteellinen merkitys, hänen kynänsä jälki saattaa olla aivan erikoisen tunnelmallista. Tuon usein niin tuntuvalla tavalla kirjallisia ilmauksia välttelevän sanonnan takaa huokuu kaikesta peittämisestä, naamioinnista huolimatta se valtava kaihomieli, jolla ihminen lapsuuttaan muistelee, ja aina välillä on esiin pakottautuvia suoria tunnustuksia, lauseita sellaisia kuin vanhan riihen ja viljan viskaamisen kuvauksessa (Vanhaa ja kat., s. 126): »Käsittämättä oudon toimen syytä taitamattomat lapset silloin tanssivat lentävien jyvien sateessa, riemuiten harvinaisesta leikistä ja kuluttaen elämänsä kylläisimpiä hetkiä» tai »Kaukaisen ajan takaa sieltä pihoilta, tanhuoilta ja vesien rannoilta viittoo ainaisia jäähyväisiään se suuri tuhannen mahdollisuuden maa, jonka entinen maalaislapsi on iäkseen jättänyt sitä milloinkaan silti unohtamatta» (Suk. per.. s. 7).

Miltei parhaiten saamme käsitystä Pälsin stilistiikan ominaisluonteesta asettamalla juuri hänen lapsuudenkuvauksiansa jonkun toisen kirjoittamien lapsuudenkuvausten rinnalle. Suomennettakoon tähän palanen FRIEDEBERT TUGLAKSEN »Pikku Illimarin» esisanoista ikäänkuin sormella osoittamaan sitä erilaisuutta, mikä vallitsee kummankin kirjoittajan sanonnassa. Virolainen mestarikertoja kirjoittaa:

(174)

»Muistat, miten vieraat ihmiset tullessaan kylään kiusasivat kysymällä: — Pikku Illimar, mikä sinusta tulee, kun kasvat suureksi? — Et tiennyt ihan tarkkaan, tai jos tiesitkin, niin et kuitenkaan uskaltanut sanoa. Vaihdoit seisoessasi jalkaa, katselit sivulle, häpeilit. Kuinkas olisitkaan voinut sanoa, että rupeat juuri nokikolariksi! Sitten ne vieraat rupesivat itse arvuuttamaan: rupeatko siksi vai rupeatko siksi. Ne olivat kaikille tuttuja ammatteja, eivät kyllä niin korkeita kuin nokikolarin, mutta kysyjien mielestä kuitenkin kunniallisia. Mutta sitä ammattia, mikä sinulle lopulta joutui, sitä ei aavistanut kukaan, sillä se oli siinä ympäristössä tuntematon.

Mutta kuitenkin oli siitä sinussa jo silloin jotakin: rakastit esineiden ja ihmisten katselemista ja niiden tapausten jatkamista mielikuvituksessasi, jotka elämässä jäivät ikäänkuin kesken. Huomasit tarkoin maantiellä ratsastavan ryhdin, syyslintujen lennon taivaalla ja jääkukkien kasvamisen talvisella ikkunanruudulla. Ja sinä unohduit siihen katselemiseen tuntien aivan sydäntä ahdistavaa jännitystä. Liian vakava ikäisekseen — ajateltiin — mikähän siitäkin tulee! Eikä tullutkaan mitään asiallista, ei tullut edes nokikolaria. Tuli vain sellainen, joka katselee ja koettaa elämässä kesken katkenneita kertomuksia mielikuvituksessaan lopettaa.

Pikku Illimar, kauan olen ollut sinusta etäällä ja sinut melkein unohtanut. Mutta nyt satuin jälleen niille maille, jossa sinä kerran liikuit. Halusin nähdä kolme järveä, — löysin vain yhden, ja sekin näytti niin ahtaalta. Toiset olivat kokonaan kuivuneet, eivätkä ihmiset edes muistaneetkaan niitä enää. Puut olivat järven rannalla paljon pienemmät ja metsät olivat taivaanrannalla käyneet harvoiksi. Talo, jossa sinä kerran asuit, oli raunioina ja tuuli kulki ikkunoista sisään ja ulos. Pitkää aikaa ei niitä raunioitakaan ole, ja sen tähden halusin niin kovin nähdä sinut siinä talossa liikkumassa.

Oikeastaan on elämäsi, pikku Illimar, ollut onnellisempi, kuin ehkä olet ansainnut. Ei, älä väittele vastaan, kaikesta ahdistuksesta huolimattakin, mitä olet kokenut. Ihmiset ovat sinulle yleensä olleet hyviä ja sinun elämäsi on sujunut paremmin, kuin mihin sinulla itselläsi oli edellytyksiä. Olen sen aina syvällä sydämessäsi tuntenut ja tunnustanut. Ja niin oli onnellinen myös sinun elämäsi siinä nyt jo olemattomassa talossa olemattoman järven rannalla. Pane kädet siImien eteen ja muistele! Sulje korvat ja kuuntele! On niinikuin kaukaisuudessa kohisisi kultainen virta . . .

Kaikesta siitä haluaisin kertoa. Ja jos kuitenkin ehkä puolinaisesti onnistun, niin sen tähden, etten minä sittenkään kykene näkemään sinua aivan sellaisena, kuin olit. Olen kyllä varmaan tullut viisaammaksi, mutta jotakin on myös jäljettömiin kadonnut. Hädin tuskin voin vielä sanoa, millaiselta maailma näytti korkeasta ruohikosta, jonka yläpuolelle pää ei ylettynyt. En muista enää hyvin kalmajuuren tuoksua enkä peltopyyn ääntä. Mutta sanoja asetella osaan nyt kuitenkin paremmin ja rohkenisin myös vastata tiedusteluun, miksi tahtoisin ruveta.

(175)
Jos joku vielä kysyisi, taitaisin silloin vastata, että tahtoisin vielä olla pikku Illimar.»

Heute fanden meine Schritte mein vergessnes Jugendthal,
seine Sohle lag verödet, seine Berge standen kahl.
Meine Bäume, meine Träume, meine buchendunkeln Höh'n —
ewig jung ist nur die Sonne, sie allein ist ewig schön.

Drüben dort in schilf'gem Grunde, wo die müde Lache liegt,
hat zu meiner Jugendstunde sich lebend'ge Flut gewiegt,
durch die Heiden, durch die Weiden ging ein wandernd Herdgeton,
ewig jung ist nur die Sonne, sie allein ist ewig schön.