Suomalainen Tiedeakatemia
Esitelmät ja Pöytäkirjat 1962

Metakielisistä ilmauksista

Sellaisia kielenkäytön tapauksia, joissa puhunnoksen tai kirjoitetun merkistön tarkoitteena on jokin kielen aines (esim. sana, sanaryhmä tai äänne), esiintyy ymmärrettävästikin sangen usein ja varsinkin kielitieteen harjoituksessa. Kielitieteen historiansa (”Sprachwissenschaft. Der Gang ihrer Entwicklung von der Antike bis zur Gegenwart”, München 1955) jälkisanan HANS ARENS sanomaani kovin huipentavasti aloittaa: ”Worte über Worte. So resümiert sich die ganze Sprachwissenschaft. Das ist ihr Wesen . . .”

Viime aikoina on tällaiselle kielenkäytölle omistettu paljonkin huomiota. Sitä ajatellen on sepitetty oma erikoinen termikin. On näet ruvettu puhumaan metakielestä, vieläpä metafysiikan ja metamatematiikan mukaan erityisestä metalingvistiikastakin. Mainitsemani metakieli nimityksen rinnalla näkee eräitä muitakin suunnilleen samaa tarkoittavia oppisanoja. Niinpä RUDOLF CARNAP puhuu »Logische Syntax der Sprache» teoksessaan (Wien 1934, s. 106 - ) toisaalta ns. objektikielestä ja toisaalta ns. syntaksikielestä. Viimeksi mainittu, joka käsittää »syntaktische Bezeichnungen für Ausdrücke», on metakielen rinnakkaistermi (hän mainitsee syntaksikielen ilmauksista mm. sellaisia esimerkkejä kuin: vuorisaarna, Caesarin sanat hänen ylittäessään Rubiconin, lausuma 'alea iacta est', isämeitä, Fermat'n lause, variaabeli). Myöskin nimitykset hypostaasi ja ennen muuta nimitys suppositio materialis ovat tai ovat olleet tässä yhteydessä enemmän tai vähemmän tuttuja. Metakieli nimitys lienee lähtöisin puolalaisilta loogikoilta (A. TARSKilta ym.).

Tutkimuksessaan »Betrachtungen über die scholastische Lehre der Wörter als Zeichen» (Acta Academiae Paedagogicae Jyväskyläensis XVII, 1959, ss. 229 - 230) meikäläinen tutkija UUNO SAARNIO on huomauttanut, että erityisestä metakielestä tai syntaksikielestä ei ole syytä puhua, sillä tuloksena on paradoksi. Vältänkin sen vuoksi metakielestä puhumista. Käytän vain—edellyttämättä mi-

164
tään erityistä metakieltä — termiä metakielinen ilmaus, jolla tarkoitan sellaista ilmausta, jonka tarkoitteena on jokin kielen aines. Se ilmiö, että kieli puhuu usein itsestään, se on mielenkiintoinen ja tutkimisen arvoinen tosiasia.

Kielitieteellisessä kirjallisuudessa näkee silloin tällöin väitettävän metakielestä (omasta puolestani puhuisin siis mieluummin vain metakielisistä ilmauksista) ensinnäkin, että se on. huomattavassa erikoisasemassa, ja toiseksi, että metakielisyys on ominaista nimenomaan lingvistiikalle. CARL HJ. BORGSTRÖM esim. lausuu meillä hyvin tunnetussa johdatuskirjassaan »Innføring i sprogvidenskap> (Oslo 1958) s. 17: »En spesiell type ytringer kan ikke brukes til vårt formål [esim. substituutioon], nemlig ytringer som utsies om sprog og henviser til sproglige enheter. Sier jeg f.eks. 'okse' er et tostavelse ord eller '-er' i 'spiser' er en endelse, så brukes 'okse', '-er' og 'spiser' på en annen måte enn i dagligsproget, nemlig som eksempler på sproglige enheter. Slike ytringer sies å tilhøre et m e t a s p r o g (d.v.s. et sprog som behandler et sprog), og må skilles fra ytringer i vanlig sprog>>. LOUIS HJELMSLEV puolestaan lausuu teoksessaan 7 »Omkring sprogteoriens grundlaeggelse» (København 1943) s. 105: »Et saadant metasprog maa netop lingvistikken vaere» (ks. myös BERTIL MALMBERGin käsitystä Hjelmslevin mielipiteestä »Nya vägar inom språkforskningen», Stockholm 1959, s. 175: >>Hjelmslev inför slutligen också begreppen metaspråk och metalingvistik. Ett metaspråk är ett språk, som man nyttjar för att tala eller skriva om språk. Lingvistens språk är alltså ett metaspråk och vetenskapen om detta språk är metalingvistik»). On vaikeata täysin yhtyä tällaisiin jyrkkiin käsityksiin. Metakieliset ilmaukset ovat tietysti oman ryhmänsä muodostavia, kuten monet muutkin ilmaukset, mutta että ne erottuisivat muista ilmauksista niin olennaisella tavalla, että ne eivät esim. voisi tulla kysymykseen strukturalistien paljon harrastamassa substituutiossa, se ei ole mahdollista. Käsittääkseni on ilmeinen erehdys myös se ajatus, että metakieliset ilmaukset eivät ole yleisiä myös lingvistisen kielenkäytön ulkopuolella ns. tavallisessa kielenkäytössä. Muutamat esimerkit, joiden lukumäärää ei olisi vaikeata lisätä ja jotka ovat varsin jokapäiväisen kielenkäytön piiristä, osoittavat riittävän selvästi, että metakielisiä ilmauksia on tavallisessakin kielenkäytössä.

Kurikkalainen kielimestari sanoi sanastajalleen: »Kerähtä sanottihin kerähräksi». Siinä tuo ensimmäinen kerähtä tarkoitti leipilapiota, siis erästä esinettä, kun taas jälkimmäisen kerähdän tarkoit-

165
teena on kielen aines eikä äskeinen esine (lause on peräisin VUOKKO SILLANPÄÄn Kurikan murteen kuvauksesta, 1962, Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun suomen kielen laitos). Tuossa pohjalaisessa Lausumassa esiintyvä ilmaustyyppi (sanoa ~ kutsua ~ nimittää jtak jksik) tavataan tietysti jokapäiväisessä kielenkäytössä muuallakin usein. VÄINÖ LINNAn »Täällä Pohjantähden alla> romaanin 3. osassa s. 56 kommentoidaan miehistön kapteenistaan lausumaa mielipidettä (»Se on kyllä toisaalta saatanan holja tyyppi») seuraavasti: >>Sana 'holja' ilmaisi hänessä sitä samaa ominaisuutta, josta pappilan alustalaisväki oli käyttänyt sanaa 'hulvaton' ja liittänyt sen tavallisesti sanaan jätkä>>. Linnan lauseessa on useita esimerkkejä puheenalaisesta ilmaustyypistä. Niin ikään seuraavissa samasta teoksesta poimituissa esimerkeissä: >>Kun morsian ensimmäisen kerran tuli pappilaan, anoppi mutkisti suunsa oikein pyöreäksi ja sanoi l-äännettä korostaen: – Suloinen, suloinen lapsi» (s. 52) / »Ja vähitellen hän [Elina] pääsi varmuuteen siitä, että panisi lapsensa nimeksi Kaarina, jos se olisi tyttö. Tosin laulun Kaarina mestattiin ja pantiin kivikirkon seinään, mutta nimi oli hänestä niin kaunis, että hän siitä huolimatta valitsi sen» (s. 104). LAURI HAKULINEN kirjoittaa (Suomen Kuvalehti 1947 n:o 51—52 s. 18): »Oppineiden on tapana lainata vanhojen roomalaisten sananlaskua Multum non multa, minkä lauseen paras tuntemani suomennos olisi yllämainittu, Vihannin pitäjästä muistiinpantu sananlasku Taaja laajan voittaa». Ajateltakoon edelleen sellaisia esimerkkejä kuin vastausta »Matti» nimeä kysyttäessä tai lauseita: Hautakiveen tulee kirjoitus: lepää rauhassa / Plakkari on saatu suomeen ruotsin kielestä / Mutta on kaksitavuinen / Mitto tibi navem prora puppique carentem.

Metakielisiä ilmauksia on k a h t a toisistaan poikkeavaa lajia. Toista lajia edustavat ne, joiden tarkoitteena on kielen aines siihen tapaan kuin esim. R. Carnapin edellä mainitsemani esimerkit näyttävät. Tässä ryhmässä ovat siis—muutamia lisiä luetellakseni— mm. sellaiset kielitieteen tuntemat ja käyttämät oppisanat kuin Iause, teonsana, määrite, puhe, kieli, puhunnos, foneemi, morfi, morfeemi jne. sekä sellaiset jokapäiväisenkin kielenkäytön viljelemät ilmaukset kuin rukous, runo, juhlapuhe, suvivirsi, sananlasku, sananparsi, sitaatti, huomautus jne. Toisen ryhmän muodostavat ne ilmaukset, joissa esiintyy keskiajan skolastikkojen suppositio materialikseksi nimittämä »proprietas terminorum» eli sanojen ominaisuus. On näin ollen toisaalta olemassa sellaisia metakielisiä ilmauksia, joiden tarkoitteena on kielen aines, mutta semmoinen kielen aines, jonka

166
piiriin asianomainen juuri käytetty ilmaus (eli se ilmaus, jonka tarkoitteesta on kysymys) e i i t s e k u u l u. Esim. jos sanomme, että Puu kaatuu on lause, niin siinä oleva lause sanan esiintymä ei itse ole lause. Tai jos sanomme, että Piste on tärkeä välimerkki, niin siinä lauseessa oleva piste sanan esiintymä ei itse lainkaan ole välimerkki. Toisaalta on sitten olemassa ilmauksia, joiden tarkoitteena niin ikään on kielen aines, mutta sellainen kielen aines, jonka piiriin se itsekin kuuluu (ts. ilmaus puhuu itsestään). Esim. jos sanomme Lause (~ Mutta) on kaksitavuinen, niin siinä oleva lause (tai mutta) sanan esiintymä on itsekin kaksitavuinen kaikkien muiden lause (ja mutta) sanan esiintymien tavoin. Tai jos sanomme Piste on viisikirjaiminen, niin niistä pisteistä, joista tässä lauseessa puhutaan, ei voi sanoa lainkaan, että ne olisivat tärkeitä välimerkkejä tai että ne olisivat välimerkkejä laisinkaan. Lauseessa Substantiivi on substantiivi tapaamme molemmat metakieliset ilmauslajit samasta lauseesta. Huomaan, että eräässä kansakoulun alaluokkien oheislukemistossa (AINO ÖLJYMÄKI Me luemme jo, Porvoo-Helsinki 1962, ss. 49—50 olevassa lukukappaleessa »Riitta oppii panemaan pisteen») esitetään äidin ja hänen pikku tyttärensä pisteenkirjoituskilpailu. Äiti voittaa kilpailun, sillä hän on nopeasti merkinnyt paperiin pisteen, kun tytär vasta on ruvennut kirjoittamaan sanetta piste. Nyt kirjoitetaan piste lauseen piste voidaan siis kuvitella ymmärrettäväksi kahdella eri tavalla. Pisteeksi ymmärrettynä se kuuluu edellisiin metakielisiin ilmauksiin, piste sanan esiintymäksi ymmärrettynä se kuuluu jälkimmäistä lajia oleviin metakielisiin ilmauksiin. Mainitsemani lisäksi voisi ohimennen huomauttaa siitäkin erosta, että edellistä lajia olevat ilmaukset voidaan kääntää toiselle kielelle (esim. Iause on saksaksi der Satz, piste on ruotsiksi punkt jne.), mutta jälkimmäistä lajia olevat ilmaukset eivät ole käännettävissä toiselle kielelle (ks. SÁNDOR SZALAI Nyelvészeti morzsák a logika asztaláról, Magyar Nyelv 196O, s. 204 – ). Eri tapausten erillään pitäminen ei aina ole helppoa.

Jälkimmäistä lajia olevan, epäilemättä mielenkiintoisemman metakielisen käytön tunsivat, ristivät ja selvittivät hyvin pitkälle jo keskiajan skolastikot. Kuten edellä jo olen maininnut, he käyttivät siitä nimitystä suppositio materialis. Suppositio materialis oli kuitenkin kauan unohduksissa niinkuin eräät muutkin skolastikkojen ansiokkaat tutkimukset. K. O. ERDMANN, eräs niistä jotka uudelleen ovat kiinnittäneet tutkimuksen huomiota skolastikkojen suppositio materialis-oppiin, sanoo »Die Bedeutung des Wortes» teoksessaan (1. painos 1908, 3. painos 1922) luvussa »Ein Kapitel


167
Scholastik: Die Supposition der Wörter» (ss. 66 - 73), että sen tunsivat vuosisatamme alussa enää vain muutamat harvat katoliset filosofit ja logiikan oppikirjat. Uskoisin kuitenkin, että itse suppositio materialis-ilmiön olemassaolosta kyllä kaiken aikaa on jollakin tavoin oltu selvillä. Luullakseni esim. Iauseissa Budapest on Tonavan kuningatar ja Budapest on yhdysperäinen nimi oleva suuri ero on varmaan aina huomattu. Sen sijaan on kyllä uskottavaa, että termi suppositio materialis oli skolastikkojen jälkeen pitkän aikaa täysin syrjässä ja että sen tarkoittamalle asialle myös vain harvoin omistettiin tietoista huomiota (esim. siihen tapaan kuin G. FREGE teki kirjasessaan »Über die Zahlen des Herrn H. Schubert», Jena 1899) ja silloinkin ilman historiallisia yhteyksiä. Nykyisin on toisin. Skolastikkojen suppositio materialis mainitaan yhä useammin. Huomautan tässä erityisesti niistä esittelevistä tiedoista ja niistä kommentaareista, jotka sisältyvät HEINRICH ROOSin teokseen »Die Modi significandi des Martinus de Dacia. Forschungen zur Geschichte der Sprachlogik im Mittelalter» (Münster Westf. 1952), I. M. BOCHENSKIn suureen teokseen »Formale Logik» (München 1956) sekä varsinkin UUNO SAARNIOn edellä jo mainitsemaani tutkimukseen.

Se että jonkin ilmauksen tarkoitteena on kielen aines ja nimenomaan sellainen aines, jonka piiriin tarkoittava ilmaus itsekin kuuluu, osoitetaan hyvin yleisesti k ä y t t ä m ä l l ä l a i n a u s m e r k k e j ä taikka painetussa kielitieteellisessä kirjallisuudessa tekstinkohdan k u r s i v o i n n i l l a ja käsinkirjoitetussa kielitieteellisessä esityksessä a l l e v i i v a u k s e l l a. Lainausmerkkien käyttäminen on aivan kansainvälinen menettely (suomesta ks. A. PENTTILÄ Suomen kielioppi, 1957, s. 86; unkarista S. SZALAI edellä mainitussa kirjoituksessaan huomauttaa siitä, että lainausmerkkejä käyttämällä kielen sanavarasto voidaan kahdentaa; HOLGER STEEN SØRENSEN on aiheellemme omistetussa kirjoituksessaan »An analysis of linguistic signs occurring in suppositio materialis or the meaning of quotation marks and their phonetic equivalents», Lingua, vol. X, 1961, ss. 174—189, kiinteästi lainausmerkkien kannalla, esim. 'Happily' was spelt incorrectly / 'Happily' is a adverb). L. LINSKYn julkaisemassa kirjoituskokoelmassa »Semantics and the Philosophy of Language» (Urbana 1952) on jopa huomattu – mielenkiintoista kyllä – käyttää kaksinkertaisiakin lainausmerkkejä tarkoitettaessa kieliaineksen merkin merkkiä. S. 4 siinä sanotaan: »According to the generally accepted convention regulating the use of this device, we may construct a name for a word or other linguistic

168
expression by placing that expression between quotation marks. On the basis of this convention, for example, we could express our sentence [John consists of four letters] correctly as: (3) »John» consists of four letters. (3) mentions not John but his name. lt is about »John» not about John. It does not use »John» but »»John»».» Tässä kirjoituksessani on riittävästi esimerkkejä myös kursivoinnista puheenalaisessa tehtävässä.

Suppositio materialis voidaan myös jättää nimenomaisesti osoittamatta. K. O. ERDMANN on äsken mainitussa kirjassaan sitä mieltä, että sellaiset lauseet kuin esim. Papst stammt vom lateinischen »papa» ja Der Papst ist ein Greis ovat niin selvästi erilaisia, ettei mitään sekaannuksen vaaraa olekaan. Nähtävästi usein näin onkin asian laita (varsinkin saksassa), muttei kuitenkaan aina. Viimekeväisten oppikoulun pääsykokeiden ns. sanakokeen eräässä tehtävässä esiintyi tapaus jossa puheenalaisen suppositio materialiksen nimenomainen merkintä varmaan olisi herättänyt tehtävän laatijan. Sanakokeen viidennessä tehtävässä sanottiin: »Mikä seuraavista ominaisuuksista voisi liittyä puu-sanaan? . . . Jyrkkä, katkera, kiivas, kitsas, köyhä, pyöreä, rikas, syvä». Sanomattakin on selvä, että puusana ei voi olla rikas, köyhä, pyöreä eikä mitään muutakaan tehtävässä mainittua. Valitettavaa oli, että oikein vastanneet joutuivat kärsimään, sillä tehtävien laatijat ja arvostelijat vaativat vastauksen, jossa puhutaan pyöreästä puu-sanasta.

Nyt viriää kysymys, mitä tällä lainausmerkkien käyttämisellä (tai kursivoinnilla) saadaan merkityksi ja onko tällainen merkitsemistapa siihen tarkoitukseen riittävä, johon sitä käytetään. Viritämme siis kysymyksen, onko lainausmerkkien käyttö tyydyttävä ja suositeltava menettelytapa.

Mikään erityinen suositus ei tietenkään ole se seikka, että lainausmerkit käsitetään lähinnä osoitukseksi siitä, että käytetään sitaattia. Niiden nimityskin viittaa juuri tällaiseen tehtävään. Sitaatti puolestaan ei ole mikään suppositio materialis-tapaus, mikään metakieIinen ilmaus. Se on erään toisen ilmauksen toisto, siis ilmaus, joka kuuluu samaan joukkoon, luokkaan kuin eräs toinen ilmaus. Sen tarkoite on sama kuin alkuperäisen ilmauksen. (Ks. sitaatista enemmän A. PENTTILÄ Referaatista l. selosteesta, Virittäjä 1948, ss. 48— 57). Sitaatit ja metakieliset ilmaukset ovat kyllä jollakin tapaa lähellä toisiaan, sillä molemmissa tapauksissa on kysymys kahdesta eri ilmauksesta ja eräästä samasta luokasta. Sitaatissa asianomainen sitaatti ja eräs alkuperäinen ilmaus kuuluvat samaan luokkaan,

169
metakielisessä ilmauksessa asianomainen metakielinen ilmaus ja sen tarkoite kuuluvat samaan luokkaan. Eroa on siis kuitenkin sitäkin olemassa.

Paljon tuntuvampi puute on se, että lainausmerkkejä käytettäessä ilmaus pysyy yhä edelleen eräällä toisellakin tavalla monimielisenä. Tosin voimme lainausmerkeistä päätellä, että todennäköisesti on kysymys suppositio materialiksesta ja metakielisestä ilmauksesta, mutta emme saa täsmälleen tietää, minkälainen metakielinen ilmaus on esillä. Minkälaisia suppositio materialiksen metakieliset ilmaukset sitten voivat olla?

Ajatelkaamme seuraavaa esimerkkiä: »Leipuri» on substantiivi. Tämä väite voi antaa aiheen siihen käsitykseen, että jokainen »leipuri» sanan esiintymä olisi substantiivi tavattiinpa sellainen missä tahansa. Niin ikään voidaan tämä väite ymmärtää myös niin, että esim. jokainen »leipurilla» sananmuodon esiintymä myös on substantiivi. Monien muidenkin tämän sanan sananmuotojen esiintymät olisivat siis kaikki järjestään substantiiveja. SANTERI ALKIOn Puukkojunkkareista luemme kuitenkin (1. painos s. 234) esimerkin: Lähti kuin leipuri koira, jossa leipuri on ’kesy, leivän jäljessä tuleva’. Alkion esimerkki voisi antaa aiheen lauseeseen »Leipuri» on adjektiivi. Sellainen lause on kai ristiriidassa äskeisen lauseen kanssa. Samantapaisia lausepareja voimme muodostaa lukuisia: Minun tuli kiire (. . »Kiire» on substantiivi)—Minun tuli kiire lähtö (. . »Kiire» on adjektiivi) / Pelko valtasi hänet (. . »Pelko» on substantiivi)—Pelko koira paljon haukkuu (. . »Pelko» on adjektiivi) / Musta tekee matin (. . »Musta» on substantiivi)—Musta väri (. . »Musta» on adjektiivi) jne. On tietysti selvää, etteivät lainausmerkeissä olevat subjektit näissä lauseissa voi olla samaa muodostetta tarkoittavia, niinkuin ne olisivat, jos ne olisi ymmärrettävä kiire, pelko, musta sanojen kaikkien sananmuotojen kaikkia esiintymiä tarkoittaviksi. Jokin ei voi silloin samalla kertaa olla sekä substantiivi että adjektiivi. Lauseissa »Musta» on substantiivi ja »Musta» on adjektiivi subjektit ilmeisesti tarkoittavat musta sanan yksityisiä esiintymiä, eräitä reaalisia muodosteita, eräitä yksityistapauksia. Samoin on asian laita, jos sanon: Säkeessä »Tää armas, kallis maa» »armas» ja »kallis» ovat selvän tauon erottamia. Siinäkin »armas» ja »kallis» tarkoittavat reaalisia muodosteita, eräitä, »armas» ja »kallis» sanojen esiintymiä, joiden väliin kuuluu tauko. Jos sen sijaan sanon (~kirjoitan) »Armas» on nominatiivi tai »Kallis» on nominatiivi, lainausmerkeissä olevat ilmaukset tarkoittavat muuta. Silloin puhutaan kaikista armas ja

170
kallis sanojen mainittua lajia olevista esiintymistä, eräistä joukoista ts., ei enää eräistä yksityistapauksista. Entä mitä silloin tarkoitetaan lainausmerkeissä olevilla ilmauksilla, jos sanotaan »Armas» ja »kallis» taipuvat samalla tavalla? Ilmeisestikään ei voi olla puhe mistään reaalisista esiintymistä, jotka ovat paperissa tai kuuluvat. Sellaisethan eivät voi taipua. Ne ovat sitä mitä ne ovat. Ei voi kuvitella myöskään, että niiden joukko, sananmuoto »armas» tai »kallis», tämä nominatiivi taipuisi. Sekin on sitä mitä se on. Lainausõnerkeissä olevilla ilmauksilla »armas» ja »kallis» on ilmeisesti vielä kolmattakin lajia oleva tarkoite, taipuva sana. »Armas» ja »kallis» voivat siis olla ymmärrettävissä kolmella eri tavalla: kysymyksessä voi olla eräs reaalinen muodoste eli ns. sane, samanlaisten saneiden joukko eli ns. sanan sananmuoto, vihdoin eräiden sananmuotojen joukko eli ns. sana.

Näiden kolmen erilaisen suppositio materialiksessa esiintyvän tarkoitteen erottaminen on ainakin kielitieteessä ja logiikassa erittäin tarpeellista. Jokapäiväisen kielen sanontaa on näissä tieteenhaaroissa siis syytä tarkentaa. Muutama esimerkki valaissee sanojen, sananmuotojen ja saneiden erossa pitämisen hyödyllisyyttä.

Logiikka tuntee ns. heterologisen paradoksin, paradoksin, jossa esiintyy tässä käsittelemämme suppositio materialis. Jos ns. sanat jaetaan kahteen ryhmään, nimittäin autologisiin sanoihin eli sanoihin, jotka voidaan lausua niistä itsestään, ja heterologisiin sanoihin eli sanoihin, joita ei voi lausua niistä itsestään, niin syntyy paradoksi, kun kysytään, kumpaan ryhmään »autologinen» ja »heterologinen» sanat on sijoitettava. Sana »lyhyt» on–jonkin esimerkin mainitakseni – autologinen, koska »lyhyt» on lyhyt, »viisitavuinen» on niin ikään autologinen, koska »viisitavuinen» on viisitavuinen, mutta esim. »kaksitavuinen» on heterologinen, koska »kaksitavuinen» ei ole kaksitavuinen, »sormi» on heterologinen, sillä »sormi» ei ole sormi. Opittuamme näin tuntemaan autologisuuden ja heterologisuuden, koettakaamme nyt sijoittaa esim. »heterologinen» jompaankumpaan näistä ryhmistä. Jos »heterologinen» olisi heterologinen, niin se olisi voitu lausua siitä itsestään ja se olisikin siis autologinen eikä olisi määritelmänsä mukainen. Jos »heterologinen» olisi autologinen, niin se autologisuuden määritelmän mukaan voitaisiin lausua siitä itsestään, mutta määritelmänsä mukaan »heterologinen» on juuri sellainen sana, jota ei voi lausua siitä itsestään. Se ei siis mahdu autologistenkaan sanojen joukkoon. Eräässä meillä tehdyssä ja 1959 esitetyssä tämän kuuluisan paradoksin ratkaisun yritelmässä (G. H. von

171
Wright The heterological paradox, Soc. Sc. Fenn. Commentationes Physico-Mathematicae XXV, Helsinki 1960) on nyt nimenomaisesti sanottu, että selvyys tässä puheena olevasta seikasta, suppositio materialiksen monimielisyydestä ei ole paradoksin ratkaisussa tarpeen (s. 4 »I shall here regard the notion of a word as being unproblematic»). On kuitenkin varmaa, että paradoksin ratkaisu ehdottomasti jää saavuttamatta, jos ei olla aivan täydellisesti selvillä niin alkeellisesta asiasta kuin siitä, mitä paradoksin esityksessä perimmältään sanotaan. Kun arvostelemassani ratkaisussa esim. mainitaan, että »punainen» on heterologinen (s. 6 »the word 'red' is heterological»), paradoksin esityksen epäselvyys, epätarkkuus tulee hyvin esiin ja samoin myös ratkaisun edellytysten puuttuminen. »Punainen» voi näet kyllä olla autologinenkin. Lainausmerkeissä oleva ilmaus saattaa näet tarkoittaa jotakin sellaista »punainen» sanan reaalista esiintymää, joka on punainen, koska se on kirjoitettu esim. punaisella liidulla tauluun (esim. AINO ÖLJYMÄKI Miten opetan lukemaan, Porvoo 1960, s. 20: »Montako punaista sanaa tässä on? Lasketaan yhdessä ääneen. Montako sinistä sanaa on?»). Kun paradoksi voi koskea ainoastaan saneita, on sen ratkaisussa ehdottomasti tunnettava saneet ja osattava puhua nimenomaan niistä.

Myöskin kielen statistinen ja matemaattinen käsittely, viime aikoina arvaamattomaan kunniaan ja merkitykseen noussut opinhaara, vaatii saneiden, sananmuotojen ja sanojen täsmällisen erottamisen. Kun esim. C. L. BARBER tutkii lauseiden keskipituutta englannissa (Some measurable characteristics of modern scientific prose, Contributions to English Syntax and Philology, Göteborg 1962), hän voi kohdistua vain saneisiin, mutta kun hän suorittaa eräitä muita laskelmia, hän joutuu toteamaan esim., että teksti, jossa on n. 23.400 sanetta eli »juoksevaa sanaa» (»running words», »tokens»), sisältää 1.089 sanaa »types». ALVAR ELLEGÅRD on kirjoituksessaan »Det rätta ordförrådet» (Moderna Språk 1960) nimittänyt saneita oppisanalla »löpande ord», sanoja oppisanalla »lexikalisk enhet» ja s. 119 hän mainitsee, että MILES L. HENLEY on laskenut James Joycen »Ulysses» romaanin sananmuodot (»ordformsenheter»). Statistiset laskelmat muuttuvat aivan erilaisiksi aina sen mukaan, kohdistuuko laskeminen saneisiin, sananmuotoihin vai sanoihin.

Entisen monimielisen sana termin tarkennus on edelleen erittäin tarpeellinen kieliopin esityksessä. Kielioppi pyrkii systemaattisuuteen. Sen vuoksi on välttämätöntä tietää, milloin väitetään jotakin saneista, milloin sananmuodoista, milloin sanoista. Tavanomainen

172
sanaluokkajaotus on sekava ja puutteellinen, kuten HERMANN PAULista asti on yleisesti tunnustettu, olennaisesti siitä syystä, ettei ole oltu selvillä siitä, mitä on jaoteltu. Moitteettoman jaotusten perusedellytyksenä on tietysti, että vallitsee täysi selvyys siitä, mitä ryhmitellään. Kieliopin esitykseen syntyy tavallaan itsestään eräitä luonnollisia jaksoja, alaosia niin pian kuin puheenalainen sana termin tarkennus otetaan huomioon. Sana ja sanaliitto ovat näet keskeisiä asioita kielitieteessä ja kielen kuvauksessa. Tätä seikkaa—jos sitä nyt tässä yhteydessä sopii mainita—korostaisin voimakkaasti ja mielelläni jossain määrin huomauttavasti strukturalisteja ajatellen.

Kun kielen piirissä esiintyy kolmea abstraktiotasoa edustavia muodosteita: reaalisia olioita, niiden joukkoja ja vielä näiden joukkojen joukkoja, puheenalainen terminologian tarkennus on milteipä välttämätön. Luonnollisen kielen merkitsemistapa: joukon ja sen elementtien tarkoittaminen samalla ilmauksella ei vielä aiheuta vaikeuksia eikä sekaannuksia, jos ne muodosteet, joita käsitellään, edustavat vain kahta abstraktiotasoa, loogista tyyppiä (ks. UUNO SAARNIO Ord och mängd, Jyväskylä 1960, s. 28). Olemme niin tottuneet siihen, että samalla termillä voimme tarkoittaa eräin kerroin jotakin reaalista oliota, eräin kerroin eräitä joukkoja. Jokin jänis voi tarkoittaa loikkivaa, elävää olentoa, mutta myös jänistä yleensä, jäniksen käsitettä, jänisten joukkoa. Tällaisissa tapauksissa ei väärinkäsityksiä juuri pääse syntymään. Jos tiede käsittelee vain realiteetin tasolla olevia olioita ja sitten niiden joukkoja, se ainakin yleensä tulee hyvin toimeen ilman termien tarkennusta. Toisin on asian laita, jos sama ilmaus voidaan ymmärtää niin, että se vuoroin tarkoittaa vain elementtejä tai että se toisin vuoroin tarkoittaa sellaisia muodosteita, jotka ovat sekä elementtejä että joukkoja, tai että se vihdoin eräin kerroin tarkoittaa ainoastaan sellaisia muodosteita, jotka voivat olla vain joukkoja. Kielitiede on tässä erikoisasemassa. Se poikkeaa useimmista maista tieteistä siinä suhteessa, että sen tärkein tutkimuskohde s a n a liikkuu k o l m e n loogisen tyypin alueella. Kielen erikoisasema tulee kai muuten hyvin helppotajuisella tavalla esiin, jos vertaamme toisiinsa seuraavia ilmiöitä. Kirkonkello lyö kolme peräkkäistä lyöntiä. Niistä en voi sanoa, että ne olisivat sama lyönti. Mutta jos sanon varis, varis, varis, voin sanoa, että lausuin saman sanan kolme kertaa. Vieläpä vaikka sanoisin: varis, variksen, varista, voisin sanoa samaa. Samuus edellyttää aina ylempien abstraktiotasojen olemassaoloa. Kirkonkellojen Iyöntien

173
ollessa kysymyksessä niitä ei ole. Sanojen sananmuotojen esiintymien ollessa kysymyksessä niitä sen sijaan on ja sen vuoksi voidaan puhua s a m a n sanan tai saman sananmuodon esiintymistä.

Kaiken tämän jälkeen voimme kai todeta, että lainausmerkkien avulla tapahtuva metakielisten ilmausten merkintä on erittäin puutteellinen. Silloin kun on kysymys kielen tärkeimpien ainesten, sanojen nimenomaisesta merkinnästä, olisi täsmälliseksi tarkoitetussa tekstissä hyödyllistä osoittaa, tarkoitetaanko saneita, sananmuotoja vai sanoja. Se että sama merkki on tulkittavissa kolmella tavoin, se on epätarkoituksenmukaista ja tärkeissä yhteyksissä sekaannusta aiheuttavaa. Viittaan sen vuoksi painokkaasti siihen merkintätapaan, joka on esitetty professori UUNO SAARNIOn ja minun yhteisessä kirjoituksessamme »Einige grundlegende Tatsachen der Worttheorie nebst Bemerkungen über die sogenannten unvollständigen Symbole» Erkenntnis nimisessä aikakauslehdessä 1934.

Tätä merkintätapaa noudatettaessa s a n e e t merkitään seuraavaan tapaan: pöytä Ot, sane Ot, sana Ot jne., s a n a n m u o d o t taas pöytä 1t, sane 1t, sana 1t, pöydällä 1t, saneet 1t, sanassa 1t jne. ja s a n a t pöytä 2t, sane 2t, sana 2t jne. Kaikki sellaiset ilmaukset kuin pöytä Ot jne. viittaavat siis eräihin reaalisiin ilmauksiin. Kaikkia sellaisia nimitetään meikäläisessä kielentutkimuksessa saneiksi. Näin ollen sellaiset lauseet kuin Pöytä Ot on eräs sane / Kirjallinen Ot on eräs sane / Kirjassa Ot on eräs sane pitävät paikkansa. Voimme tietysti myös mainita sellaisen esimerkin kuin Sana Ot on eräs sane, jos tekstissä esiintyy mainittua muotoa oleva kirjainyhdelmä. Pöytä 1t, sane 1t, sana 1t ovat taas eräiden samanlaisten saneiden joukkoja eli sananmuotoja. Pöytä 2t, sane 2t ja sana 2t ovat eräiden sananmuotojen joukkoja eli taipuvia sanoja. Tällaista metakielisten ilmausten merkintätapaa voinee pitää tyydyttävänä.

Oma mielenkiintonsa on sillä seikalla, että se kolminaisuus, jota tässä olen sanaa analysoiden esittänyt ja joka polveutuu oikeastaan jo vuodelta 1929 (A. PENTTILÄ Sana-sanan monimielisyydestä, Virittäjä 1929, ss. 228—248), näyttää pyrkivän esiin myös siinä nykyaikaisessa kielitieteellisessä tutkimussuunnassa, jota kutsutaan strukturalismiksi. Strukturalistit nimittävät, kuten tiedetään, puheen pienimpiä lohkoja eli segmenttejä fooneiksi. Fooneista puhuttaessa liikutaan siis realiteetin tasolla. Kun näitä fooneja ja niiden. yhdelmiä kirjoitetaan, käytetään ns. f o n e e t t i s t a l. t a r k e k i r j o i t u s t a, jossa kansainvälistä tapaa noudattaen merkinnät suljetaan hakasulkeisiin. Kirjoitetaan siis [p], [sana], [en tule] jne.

174
Sikäli kuin näiden merkintöjen tarkoitteena todella on vain reaalinen tapahtuma, eräs puhunnos, on kysymys merkinnästä, joka tarkoitteensa loogisen tason puolesta vastaa äskeistä sana Ot, en tule Ot tyyppistä merkintää. Voisimme kirjoittaa myös p Ot. Kysymys on siis reaalisten äänne-esiintymien ja puhutun kielen saneiden kirjoittamisesta. Ohimennen mainitsen, että foonien ja niiden yhdelmien tutkimisen katsotaan kuuluvan fonetiikalle. Strukturalistisissa esityksissä tapahtuu sitten eteneminen fooneista kielentutkimuksen muihin kohteisiin kirjavasti ja ehkä jossain määrin sekavastikin, mutta yleensä päädytään siihen, että ne foonit, joilla on samat distinktiiviset faktorit, ts. foonityypit, samanlaisten foonien joukot, ovat ns. foneemeja. Kun foneemeja kirjoitetaan, käytetään hakasulkeiden sijasta viivasulkeita, esim. /v/, /e/ jne. BORGSTRÖM, johon edellä olen viitannut ja joka nähdäkseni suhteellisen hyvin heijastelee strukturalistista ajattelua, sanoo mm. (s. 22): »Fooni ja foneemi termien ero paljastuu selvästi seuraavasta lausumasta: sananmuoto vev koostuu kolmesta foonista, [v-e-v], mutta ne edustavat vain kahta foneemia, /v/ ja /e/~. Foonit poikkeavat foneemeista myös siinä suhteessa, että jälkimmäisillä on distribuutionsa, jakautumisensa, esiintymistiheytensä. Fooni ei tietenkään voi esiintyä missään muualla kuin siinä missä se on. Näyttää siis siltä, että foneemit ovat lyhyesti sanoen samanlaisten foonien joukkoja. Niitä voitaisiin edeltä tuttua kirjoitustapaa käyttäen merkitä p 1t, e 1t jne. Niinkuin huomataan, strukturalistit ovat ottaneet käytäntöön eri termin elementtejä ja niiden joukkoja varten tarkentaen Siten jokapäiväistä kielenkäyttöä. Menettely on indogermaanisella taholla varmaan tunnettu paljon merkitsevämmäksi edistysaskeleeksi kuin suomen kielen tutkijoiden keskuudessa siitä syystä, että suomessa on ollut käytännössä n. sata vuotta termi äänne ja äänet ja äänteet on näin ollen voitu jo ammoin pitää selvästi ja helposti erossa toisin kuin niiden kielten piirissä, joissa ääntä ja äännettä nimitetään samoin (ruotsissa Ijud, saksassa Laut, englannissa sound, venäjässä zvuk jne.). Tehdyn keksinnön merkitystä on muuten mielestäni melkoisesti liioiteltu, kun katsotaan, että foneemien käsitteleminen on erityisen opinhaaran, fonologian tai nykyisin niin sanotun fonemiikan tehtävänä. Kenties voisi suorastaan sanoa, että on jonkinlaista tieteen luonteen fonetiikalta kieltämistä, jos siltä pidätetään foneemitasolla liikkuminen erityiselle fonemiikalle. Yleensä ei alkioiden 1. elementtien ja niiden muodostamien joukkojen tutkimista muutenkaan pidetä e r i tieteiden, ei edes eri opinhaarojen

175
tehtävänä. Kun foneemiyhdelmät nekin kirjoitetaan viivasulkeita käyttäen (siis esim. /pöytä/, /sana/), voimme siis tämän ns. foneemisen kirjoitustavan rinnastaa edeltä tuttuun pöytä 1t, sana 1t jne. kirjoitustapaan. Tämän pitemmälle ei tällä linjalla ja mainituista lähtökohdista edeten päästä. Ei näet ole esim. mitään taipuvia äänteitä, niinkuin on olemassa taipuvia sanoja. On kuitenkin mielenkiintoista havaita, että fonemiikan rinnalle rakennetussa ns. morfemiikassa jossain määrin tavoitellaan myös sitä abstraktion astetta, jota edeltä tuttu sana edustaa ja jonka merkkinä on pöytä 2t tyyppinen merkitsemistapa. Ilmaisujen pienimmät segmentit, joilla on tai voi olla itsenäinen merkitys, ovat—opetetaan—morfeja. Morfeemit puolestaan ovat morfityyppejä. Morfin ja morfeemin suhde on siis olennaisesti samanlainen kuin foonin ja foneemin, niin että lauseessa ulv biter ikke ulv on Borgströmin mukaan viisi morfia (ulv, bit, er, ikke, ulv), mutta ne edustavat vain neljää morfeemia. Edelleen strukturalisteilla on sellainen käsitys, että saman morfeemin piiriin voi kuulua—kuten sanotaan—enemmän tai vähemmän foneemisesti erilaisia morfeja. Esim. Suomen kädet sisältää kaksi morfeemia (käde + t), samoin kätenä (käte + nä). Sekä käde että käte ovat esitetyn käsityksen mukaan sama morfeemi, tarkemmin sanoen saman morfeemin kaksi allomorfia. Silloin kun käytetään kirjoitustapaa, joka ikäänkuin poistaa näiden allomorfien foneemiset erilaisuudet, käytetään aaltosulkeita ja kirjoitetaan esim. {käTe}. Tällaista kirjoitustapaa nimitetään morfofoneemiseksi merkitsemistavaksi (ks. esim. ZELLIG S. HARRIS Methods on Structural Linguistics ss. 219—243). Mainittu morfofoneeminen kirjoitustapa ei tarkoin suorita samaa tehtävää kuin se kirjoitustapa, jonka edellä olen esittänyt ja jota käyttäen sana käsi merkitään käsi 2t. Sen olemassaolo osoittaa kuitenkin, että strukturalistit jossain muodossa tuntevat sen kolminaisuuden, jota sanan piirissä esiintyy. Kun strukturalismi on viime aikoina ollut varsin voimakkaasti leviämässä oleva opinharjoituksen muoto, nähtävästi sen >>kolminaisuusoppikin» saa lisääntyvää kannatusta. Toivottavaa kuitenkin olisi, että sen käsitykset samalla selkiintyisivät.

Myöskin kieliopillisessa katsannossa tässä käsitelty ryhmä metakielisiä ilmauksia on mielenkiintoinen. Niitä ei läheskään aina voida käytellä lauseessa täysin muunlaisten ilmausten tavoin. Hyvin tavallista on sen vuoksi, että ne esiintyvät edellä toisena metakielisten ilmausten lajina pidettyjen ilmausten seurassa. Kernaammin sanotaan Nimitystä koulumestari käytettiin ennen yleisesti kuin »Kou-

176
lumestaria» käytettiin ennen yleisesti. Samoin Kirjoittajan käyttämästä sanasta »aikaansaannos» kuvastuu, hienoinen väheksymys / Tekijä on valinnut kirjalleen vaatimattoman nimiön »Runoja». Asian tämän puolen jätän kuitenkin vain tällaisen lyhyen viittauksen varaan.