Virittäjä 1922

Kirjallisuutta.



Kokeellisen fonetiikan merkitys murteentutkimukselle.

Foneettisessa aikakauslehdessä Voxissa (1921: 5-6) on saksalainen tutkija Konrad HENTRICH julkaissut erään esitelmänsä: Ü b e r  d i e  A n w e n d u n g  d e r
e x p e r i m e n t a l p h o n e t i s c h e r  M e t h o d e n  a u f   d i e  d e u t s c h e  M u n d a r t e n f o r s c h u n g  u n t e r  b e s o n d e r e r  B e r ü c k s i c h t i g u n g  e i n e r  E n t w i c k l u n g   i m   h a m b u r g i s c h e n  D i a l e k t. Tehdäksemme meidänkin maamme murteentutkijoille tunnetuksi sen metodillisesti ratkaisevan merkityksen, mikä kokeellisella fonetiikalla on kielen- ja nimenomaan murteen tutkimukselle, selostamme nimitetyn kirjoituksen periaatteelliset kohdat tässä.

Murteentutkimus turvautuu kaikkialla yhä enemmän ja enemmän kokeellisen fonetiikan tarjoamaan apuun. Mitä se siis siltä odottaa?

On verraten tavallista, että uusista menetelmistä niiden esiintyessä toivotaan liikoja: ratkaisemattomien probleemien kertakaikkista selvittäjää. On hyödytöntä odottaa tällaista kokeelliselta fonetiikaltakaan. Sillä on kuten kaikella muullakin omat rajoituksensa. Kuitenkin näyttää meistä siltä, että lingvistiikka yleensä ja murteentutkimus erikoisesti jo nykyiselläkin asteella olevaa kokeellis-foneettista tutkimusmetodia viljellen hyötyisi, sanokaamme – suunnattomasti.

Kysyessämme, mitä yleisiä näkökohtia kokeellisten menetelmien käyttö murteentutkimuksessa (ja tietysti myös yleensä kielentutkimuksessa) voi seurata, ovat seuraavat kolme lähinnä tarjolla:

1) Ovatko tähänastiset äänteiden ja äänneilmiöiden määritelmät päteviä vai eivätkö ?

2) Voidaanko ne ehkä esittää täsmällisemmin?

3) Voidaanko subjektiivista tietä ratkaisemattomia probleemeja mahdollisesti selvittää objektiivisia keinoja käyttäen.
Toisin: kysymme, antavatko kokeelliset menetelmät meille keinon, jota käyttäen voimme tarkistaa entiset tietomme, saavuttaa täsmällisemmän ja tieteellisemmän käsityksen asioista ja myös avartaa tietämyksemme alaa.

Seuraavasta toivottavasti selviää – huolimatta siitä, että on rajoituttava vain muutamiin kohtiin –, miten hedelmällinen, herättävä ja välttämätön kokeellinen fonetiikka on murteentutkimukselle.

Valaistaksensa mainitsemiansa kysymyksiä ja kokeellisen fonetiikan merkitystä esitelmän pitäjä on käyttänyt muutamia saksalaiselta murteentutkimukselta saamiansa probleemeja esimerkkeinä. – Niinkin yksinkertaiselta näyttävä probleemi, kuin kysymys puheäänellisistä äänteistä saksan murteissa osoittaa, miten vaivalloisesti tutkimus ilman foneettisia metodeja liikkuu eteenpäin. Näyttää siltä, että lingvistiikka on tähän asti tyytynyt monesti epämääräisiin käsitteisiin, joten niin monestakin seikasta on jäänyt epäselvä kuva, jolla operoiminen luonnollisesti taas aina on vaarallista. Sen vuoksi on nähtävästi myös kysymys saksan kielen puheäänellisistä klusiileistakin eksaktisten ja objektiivisten tutkimusmenetelmien puuttumisen vuoksi pysynyt runsaasta sitä käsittelevästä kirjallisuudesta huolimatta hämäränä ja ratkaisemattomana.

Saksalainen murteentutkimus on tosin mitä moninaisimmissa suhteissa saavuttanut kauniita tuloksia: sanaston keräys on saatu järjestettyä mallikelpoisella tavalla; kielikarttaa varten on 40,000 paikkakunnan aineisto valmiina; murteiden monografinen kuvaus on runsaasti edustettuna jne. Mutta siitäkin huolimatta kuvastaa esim. tutkimuksen kanta g d b — k t p suhteeseen nähden erinomaisesti uudenaikaisempien metodien välttämättömyyttä. Kielikartta tekee värein ja viivoin selvää b d g— k t p alueista, ilmoittaa: b d g vallitsee siellä, p t k taas siellä. Eikä voi kieltää, että nämä ilmoitukset ovat osittain oikeita. Mutta kun ottaa huomioon sen, että tuon kartan tietojen kriteeriona on ollut subjektiivinen vaikutelma, eikä edes kauttaaltaan saman henkilön – mikä jo takaisi jonkinlaisen relatiivisen yhtenäisyyden, vaan eri henkilöiden, joiden tekemät havainnot on kunkin oman käsityksen mukaisesti pantu muistiin, täytyy karttaan suhtautua hyvinkin kriitillisesti. Katsokaammepa!

Tutkiaksensa miten tarkasti saksalaisen mielikuva puheäänettömistä klusiileista sekä niiden artikuloiminen vastaa täsmällistä todellisuutta, s. o. kuinka luotettavaa on esim. kieliaineksen kerääjän materiaali ainakin joissakin suhteissa, antoi esitelmöitsijä n. 80:n koehenkilön ääntää kymografiin joukon merkityksettömiä äänneyhtymiä, joissa esiintyi p t k. Hän teki silloin sen huomattavan havainnon, että suurimmassa osassa kokeita objektiivinen havainto e i  v a s t a n n u t  sitä, mitä kirjoituskuvan mukaan olisi odottanut, eikä myöskään sitä, mitä lausuja itse oli halunnut ääntää. Suurin prosenttiluku oli sellaisia tapauksia, jolloin syntynyt äänne oli osittain tai kokonaan puheäänellinen. Tämä koe osoitti siis erinomaisen selvästi, että  s u b j e k t i i v i n e n  m ä ä r i t t e l y  e i   r i i t ä , viepä monesti kokonaan virheellisiinkin tuloksiin, ja että on välttämättömästi turvauduttava  o b j e k t i i v i s i i n   k e i n o i h i n äänteiden laatua määriteltäessä. Samoin mainitusta kokeesta selvisi, miten riittämätön tieteellinen äänteenkuvaustapamme on, varsinkin kun tyydytään sellaisiin absoluuttisiin nimityksiin kuin puheäänetön ja puheäänellinen. Laadun määrittelyä on tarkennettava. ROUSSELOT oli ensimmäinen, joka viittasi siihen tosiasiaan, että useat äänteet ovat puolipuheäänellisiä, ja VlETOR sekä JESPERSEN ovat tehneet tämän kokeellisen tiedon fonetiikan yleiseksi omaisuudeksi. Mutta ei sellainenkaan määrittely vielä ole tarpeeksi täsmällinen, sillä on olemassa suuri joukko näitä väliasteita täydellisen puheäänellisyyden ja puheäänettömyyden välillä. Tieteellinen tarkkuus vaatii, että puheäänellisyyden aste ja paikka on aina silloin ilmoitettava, kun halutaan tarkasta käyvää määritelmää. PANCONCELLI-CALZlAn menetelmän mukaan merkitäänkin nykyään täydellinen puheäänettömyys 0:lla, puheäänellisyys 10:llä ja esim. joku sananalkuinen meedia määritellään seuraavasti (jos puheäänellisyyden astetta merkitsemme :llä ja paikkaa :lla): =3, =710, t. s. asianomaisesta äänteestä 3/10 on puheäänellistä vieläpä siten, että puheääni tavataan äänteen keston viimeisessä 3/10:ssa, ensimmäiset 7/10 ovat puheäänettömiä. Tällaista äänteenkuvausta voi jo johonkin käyttää. Oliko muuten mainitunlainen äänne entisen menettelyn mukaisesti ilmoitettuna puheäänellinen vai puheäänetön? Se riippui tietysti kustakin havaitsijasta erikseen, siitä kumpaanko ääntämismomenttiin hän ennätti enemmän kiinnittää huomiota. Horjunta puolelle ja toiselle oli valmiina. Voidaanko nyt tiedettä, joka tarjoaa täsmälliselle määrittelylle keinon, ilman muuta sivuuttaa! Tuskin.

Tämän esimerkin avulla suorittamansa periaatteellisen selvittelyn jälkeen esitelmän pitäjä käy yksityiskohtaisesti käsittelemään mainittua kysymystä saksalaisessa murteentutkimuksessa. Meillä ei ole syytä puuttua siihen tässä.

Jätettyään näin objektiivisen metodin hyödyllisyyden ja välttämättömyyden pohdinnan tekijä siirtyy toiseen esimerkkiin, joka sekin puolestaan on erinomaisen valaiseva. Hän osoittaa näet, kuinka foneettisin menetelmin  v o i m m e  m o n a s t i  s i i r t ä ä  ä ä n t e i t t e n  h i s t o r i a l l i s e n  k e h i t y k s e n   asteitten sarjan ikäänkuin nykyajan tasolle, jonkinlaiseksi filmirullan tapaiseksi. Eri henkilöissä on kehitys ennättänyt eri pitkälle, samassakin henkilössä tavataan horjuvaisuutta vanhan ja uudeksi muuttuvan ääntämyksen välillä. Nämä ääntämyksen hienoudet, väliasteet, kykenee kokeellis-foneettinen tutkimus usein täsmällisesti paljastamaan. Kokeellisten menetelmien antamista käyristä ja luvuista voi tutkija kuin filmistä nähdä historiallisen äänteenmuutoksen vähittäisen tapahtumisen. Valaisevana esimerkkinä tekijä käyttää Hampurin murteen d > r kehitystä, jonka eri faasit hänen julkaisemansa kymografikäyrät hämmästyttävän täsmällisesti paljastavat antaen täten siis tutkimukselle todellisen tuen puheenalaista äänteenmuutosta selitettäessä. Se, minkä teorioiden ehkä voisimme rakentaa: sulun hölleneminen d:tä artikuloitaessa, t. s. artikulaatioenergian väheneminen, ilmavirran voiman heikkenemätön jatkuminen, mikä synnyttää kielenkärjen värinän, kaikki se lukuisine mielenkiintoa herättävine väliasteineen (esim. d > j, w) voidaan pätevällä tavalla todistaa ja saattaa silmin nähtäviksi. Samoin menetelmin tekijä valaisee toistakin mainitulle läheistä sukua olevaa äänteenkehitystä: r > d.

Periaatteellisesti samanlaatuista apua tarjoavat kokeellis-foneettiset metodit myös muita murteentutkimuksen kysymyksiä ratkaistaessa. Painon selvitys on ilman kokeellisia menettelytapoja täydellisesti mahdoton. Vaikkakaan tutkimuskeinot eivät toistaiseksi kyllä riitäkään kaikkiin aksenttiprobleemeihin, tarjoavat ne kuitenkin varsinkin keston ja musikaalisen aksentin tutkimukselle tarkkaa aineistoa. Ja kuten tiedämme on kestolla äänteen vastaisessa kehittymisessä olennainen merkitys: kaksihuippuisuus, koko äänteen tai sen osan soinnin sävyn muuttuminen, sen ekspiratoorinen differentiaatio ym. saattaa olla keston laadun seurauksia. Samaa voidaan myös koron vaikutuksista sanoa. Edelleen voidaan huomauttaa palatogrammetrian suomista apukeinoista, sointianalyysistä, joka matemaattisen täsmällisessä muodossa esittää meille ääntämystoiminnan tuloksen, ja monesta muusta, jonka esittämiseen tila ei suo mahdollisuutta.

Sanotusta selvinnee, että kokeellinen fonetiikka pystyy
1) punnitsemaan objektiivisesti murteentutkimuksen määritelmiä ja niiden arvoa tai arvottomuutta;

2) esittämään tuloksensa täsmällisemmässä, s. o. tieteellisemmässä asussa;

3) liittämään saavutettuihin tuloksiin sellaista uutta, jonka arvo ei ole subjektiivista.
Selvänä johtopäätöksenä tästä on: murteentutkimuksen on käytettävä kokeellista fonetiikkaa palveluksessaan tai käytännöllisesti sanoen:
1) yliopistojen on kiinnitettävä huomiota murrefonogrammien keräämiseen foneettisiin laitoksiinsa;

2) murteiden gramofonin avulla tapahtuvan muistiin merkitsemisen rinnalle on otettava kymografinen käsittelytapa;

3) murteiden äänteellistä tu[t]kimusta on kielitieteeltä entistä enemmän vaadittava.


Runsaasti lyhennellen esittänyt

A. P:lä.