Acta Universitatis Tamperensis

Acta Universitatis Tamperensis A 26. 1969

Kirjoitetun kielen eli kirjoskielen tutkimuksen perusteista

Niistä uusista oppisanoista, jotka parina viimeksi kuluneena vuosikymmenenä ovat päässeet yleiseen käytäntöön, grafeemi ja sitä läheisesti seurailevat graafi, grafemaattinen ja grafemiikka tulevat kielitieteellisessä kirjallisuudessa lukijaa vastaan yhä useammin ja useammin. Seuraavassa on yritetty syventyä eräihin yksinkertaisiin, mutta perustaviin kysymyksiin, jotka liittyvät näihin termeihin.

Kirjoskieli ja puhuttu eli äännöskieli. Eri lausumista on vuosien varrella käynyt hyvin tutuksi se käsitys, että kielentutkimuksen kohde on puhuttu kieli – usein sanottu »varsinaiseksi kieleksi» tai pelkästään kieleksi. Kirjoitettu kieli sen sijaan epävarsinaisena kielenä (tai »toisen käden kielenä» – mitä sillä sanonnalla nyt sitten perimmältään kulloinkin on tarkoitettu) joko on kokonaan kielentutkimuksen ulkopuolella tai on sen piirissä vain alisteisessa asemassa. Edellisen, kirjoskielen kielitieteen ulkopuolelle jättävän käsityksen arvovaltainen edustaja on mm. Charles F. Hockettin teos »A Course of Modern Linguistics» (New York 1958). Siinä tehdään ero kielen (»language») ja kirjoituksen (»writing») kesken ja siirretään viimeksi mainittu lingvistiikan piiristä ns. grafonomian alueeksi. Jälkimmäinen ja vähemmän jyrkkä mielipide on käytännössä erinomaisen yleinen. Lainaan tähän V. Taulin teoksesta »Introduction to a Theory of Language Planning» (Uppsala 1968) parisen lausetta. Tauli kirjoittaa s. 127: »Writing is a very important factor in linguistic communication and exercises some influence upon speech. Its task is to represent language graphically. This is the view of the ordinary man and most linguists».

Mutta muunkinlaista mielipidettä on olemassa. Tosin ei kukaan tiettävästi ole edustanut niin jyrkästi toisenlaista kantaa, että sitä voisi sanoa Hockettin katsomuksen vastakohdaksi ja että näin ollen jossakin pidettäisiin ainoastaan kirjoskieltä kielentutkimuksen alueeseen kuuluvana. Kirjoskielen aseman ja tutkimuksen merkityksellä on nykyään silti lisääntyvästi korostajia ja puoltajia.

(124)

Heidän joukossaan on huomattava sija ruotsalaisella tutkijalla Sture Allénilla, joka muutamia vuosia sitten ilmestyneessä teoksessaan »Grafematisk analys som grundval för textedering med särskild hänsyn till Johan Ekeblads brev till brodern Claes Ekeblad 1639—1655» (Göteborg 1965) edustaa varhemmasta tutkimuksesta tuntuvasti poikkeavaa ja uusia näkökohtia yksityiskohtaisesti perustelevaa kantaa. Allén alleviivaa esityksessään voimakkaasti a) kirjoitetun kielen i t s e n ä i s y y t t ä ja b) s e n t u t k i m u k s e n m e r k i t y s t ä ja t a s a - a r v o i s u u t t a puhutun kielen tutkimuksen rinnalla.

Mainitun teoksen historiallisesta alkuosasta käy hyvin ilmi, miten aikaisempi voittopuolisesti puhuttuun kieleen keskittynyt mielenkiinto on viime aikoina väistymistään väistynyt.¹ Jo Adolf Noreen enteili

________
¹ Tähän Allénin huolellisesti laatimaan historialliseen esitykseen tekisin kyllä kernaasti vähäisen ja kenties hieman itsekkäältä vaikuttavan lisäyksen, sillä kieltämättä haluaisin tässä asiayhteydessä mainittavaksi myös erään oman vuonna 1932 ilmestyneen kirjoitukseni, koska siinä myöhemmin alaa voittaneet mielipiteet tuodaan julki ensi kerran. (Eräitä muita lisiä tarjoaa tähän historialliseen lohkoon nyttemmin mm. Wolfgang Fleischerin »Strukturelle Untersuchungen zur Geschichte des Neuhochdeutschen», Berlin 1966, ja Ilpo Tapani Piiraisen »Graphematische Untersuchungen zum Frühneuhochdeutschen», Berlin 1968, s. 12—19.) Artikkelini puuttuminen Allénin esityksestä selittyy tietysti siitä, että se on suomenkielinen (ruotsiksi olen samantapaisia ajatuksia esittänyt vasta joukon myöhemmin, silloinkin helposti huomaamattomaksi jääneessä yhteydessä, nimittäin kirjoitelmassa »Skriften och talet. I anledning av Svenska Akademiens remissutlåtande 'Svenska Akademien och stavningsfrågan', 1943», Folkskollärarnas tidning 1944 nr 6, 7). Suomeksi julkaisin mainittuna vuonna Virittäjässä artikkelin, jonka nimenä oli »Grafeema- ja foneemasuomen suhteesta» (s. 6–26). Tässä kirjoituksessa on arvosteltu tavanomaisia mielipiteitä, jotka kuvasin siteeraten de Saussurea. Siinä on mm. osoitettu, että kirjoskielen ilmausten tarkoitteina eivät ole äännöskielen ilmaukset, kuten niin usein on kuviteltu. »Verrattomasti useammin tapaamme grafeemoita, joitten merkityksenä on sellaisia olioita ja oloseikkoja, jotka eivät ole foneemoita. Suhteellisen harvinaisia ovat ne tapaukset, jolloin grafeemojen merkitykset ovat muunlaisia, siis foneemoita (tai toisia grafeemoita). Nämä ovat kuitenkin tietysti aivan mahdollisia. Sekä grafeemat että foneemat kuuluvat periaatteellisesti samanlaiseen oliopiiriin kuin esim. mustepullo, pöytä yms. ja sauttavat olla nekin grafeemoiden tarkoittamia. ——— Nimenomaan sanoja tai niiden osia ne tarkoittavat etupäässä ainoastaan kielitieteellisessä kirjallisuudessa. ——— Kun sanotun lisäksi otamme huomioon, että grafeemakielen symbolit ovat kauttaaltaan toiset kuin foneemakielen symbolit, emme voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että grafeemakieli on itsenäinen symbolisysteema, merkistö, joka periaatteelliselta laadultuan on aivan samanlainen kuin foneemakielikin».

Niin kun näkyy, kirjoituksessani on myös se termi, jota kielentutkimus nykyisin yleisesti käyttää ja jonka Allén on tavannut ensi kerran hiukan myöhemmässä yhdessä Uuno Saarnion kanssa julkaisemastani kirjoituksesta »Einige grundlegende Tatsachen der Worttheorie nebst Bemerkungen über die sogenannten

(125)

kesken jääneessä suurteoksessaan »Vårt språk» 1903 myöhempien aikojen käsityksiä, kun hän—tosin sanoen puhuttua kieltä ahtaasti pelkästään kieleksi (»språk i inskränkt mening») ja kirjoitettua kieltä toisen käden kieleksi—viittaa myös siihen, että kirjoitettu kieli asettuu puhutun kielen rinnalle sille, joka sen täysin hallitsee »såsom ett annat direkt medel för tankemeddelelse». Hänen mielipiteensä ansaitsee täyden huomiomme. Hänen lähinnä lukemisen psykologiaan kuuluva ennustuksensa on varmasti monessa tapauksessa käynyt toteen.

Niin runsaasti aihetta kuin kirjoitetun kielen aseman korostamiseen onkin, ei tässä alleviivauksessa ja aikaisemman tutkimuksen kritiikissä ole syytä mennä mihinkään kohtuuttomuuksiin ja vanhemman kielentutkimuksen suoranaiseen väheksymiseen. Kielitiede on näet tosiasiallisesti tähänkin asti kiinnittänyt erittäin vakavaa huomiota kirjoitukseen. Mm. puhunnan tarkoituksenmukaisen muistiin merkitsemisen tapa on jatkuvasti ollut tärkeä ja paljon pohdintaa aiheuttanut kysymys. Kun näet puhunnan välitön tallennus on näihin asti ollut hankalaa ja puutteellista, aikaisemmin kokonaan mahdotontakin, kielentutkimuksen kannalta tarkoituksenmukaisin k i r j o i t t a m i s tapa on pakostakin ollut ehdotonta huomiota vaativa probleemi. Kun sitten puhuttu kieli ei vaimennuttuaan ole tavoitettavissa muuta kuin kirjoituksesta päätellen, on kirjoituksen, varsinkin kirjainkirjoituksen l u k e m i n e n aina ollut toinen kanava, jota myöten kirjoitusoppia on tunkeutunut kielitieteeseen. Kaikki tällainen kehottaa suhtautumaan maltillisesti muutosten suuruutta korostaviin väitteisiin. Kirjoitus on kyllä aikaisemminkin saanut osakseen melkoista huomiota kielentutkijain taholta. E d i s t y k s e n p a i n o p i s t e o n s i i n ä, e t t ä s y n t y n y t a j a t u s k i r j o i t e t u s t a k i e l e s t ä i t s e n ä i s e n ä s y m b o l i s y s t e e m i n ä o n v o i t t a n u t p a l j o n a l a a.

Kirjoskielen itsenäisyys. Kun kirjoitetun kielen muodostaman systeemin itsenäisyydestä korostavasti ja usein puhutaan (Sture Allén on tutkimuksessaan s. 13 luetellut edustavan joukon tutkijoita, jotka hänen mukaansa: »har framhållit skriftspråkets självständighet som

________
unvollständigen Symbole.» (Erkenntnis Bd. IV, 1934). Kenties nykyhetken lukijan huomiota kiinnittää myös sanapari „itsenäinen symbolisysteema». Sama sanapari toistuu myös mainitussa saksankielisessä artikkelissa. Kirjoituskielen muodostaman systeemin itsenäisyydestähän myöhemmin on paljon kirjoitettu.

Esimerkkinä muuten siitä, miten vaikeata vanhan käsitystavan voittaminen ja mainittujen yksinkertaisten, mutta perustavien seikkojen omaksuminen on ollut, tulkoon tässä ohimennen mainituksi E. A. Tunkelon arviointi puheenalaisesta artikkelista. Hän kirjoitti 1934 (eräässä asiantuntijanlausunnossaan) mm.: »Johdantona esitetty periaatteen oikaisu vallitsevaan käsitykseen 'grafeemakielen' olemuksesta on katsottava epäonnistuneeksi».

(126)

kommunikationsmedium och likställighet med talspråket som lingvistiskt forskningsobjekt»), viriää kysymys, mitä kirjoskielen itsenäisyydellä tarkemmin sanoen tarkoitetaan.

Jos kirjoskielen itsenäisyydellä tarkoitettaisiin, että se on r i i p p u m a t o n p u h u t u s t a k i e l e s t ä — sellaiseen käsitykseenhän kielen itsenäisyyden korostaminen voi antaa aihetta —, on ilman muuta todettava, että kirjainkirjoituskielet (jonkalaisista tässä on puhe) eivät ole syntynsä eivätkä rakenteensa puolesta riippumattomia puhutusta kielestä eivätkä siis ole siinä mielessä itsenäisiä. Päinvastoin ne ovat ja ovat aina olleet hyvin tuntuvassa määrin riippuvaisia puhutusta kielestä.²
Puuttumatta kirjainkirjoituksen syntyyn sanottakoon aivan yleisesti, että kirjainkirjoituskielet ovat saaneet asunsa asianomaisen puhutun kielen mukaan, sen funktiona. Kirjainkirjoitus perustuu olennaisesti siihen, että on keksitty rinnastaa puhunnan toistuviin aineksiin optisia, säilyviä merkkejä.³ Jos kirjoituksen syntyä, genesistä ja riippuvaisuutta ajatellaan, kirjainkirjoituskieli on kuvattavissa juuri toisen käden kieleksi, ja sikäli kuin siis vanhempien kielentutkijain lausuntoihin sisältyy tällainen kirjoitusgeneettinen ajatuskulku, he ovat puhutun ja kirjoitetun kielen arvioinnissaan täysin oikeassa eikä kielitieteessä ole voinut tapahtua eikä voi tapahtua mitään, joka horjuttaisi mainittua historiallista tosiasiaa. Helmut Gipper käyttää ohjelma-artikkelissaan »Zielsetzungen der Sprachwissenschaft 1924 und heute» (Folia linguistica T. 1 s. 110—118) sattuvasti muista kuin puhutuista merkkisysteemeistä nimitystä epifenomeeni. Teoreettisesti katsoen olisi tietysti mahdollista, että jokin optinen kieli, esim. kirjaimia käyttävä salakieli, olisi syntynsä ja rakenteensa puolesta kokonaan riippumaton puhutuista kielistä.

Itsenäisyydellä voidaan kuitenkin tarkoittaa myös muuta ja tässä tapauksessa sillä nähtävästi yleensä tarkoitetaankin muuta kuin riip-

________
² Jopa sellainenkin kirjoskieli kuin kirjoitettu kiina, jonka tarkoituksena ei ole ilmaista lukutapaa ja joka tosiasiallisesti luetaan ja on vuosisatojen varrella luettu monella tavalla, osoittautuu joissakin kohdin puhutusta kielestä riippuvaksi tai riippuneeksi. Ks. B. Karlgren »Kina i tal och skrift», Stockholm 1965, s. 52—55.

³ Kirjoituksessaan »Graphic and Phonic Systems: Figurae and Signs» (Word, vol. 21, 1965, s. 209) Ernst Pulgram sanoo yksinkertaisesti ja selvästi tämän asian: »The invention of alphabetic writing is clearly founded upon the recognition that speech is segmentable in to a sequence of discrete, distinctive units, i.e. phonemes. Though an utterance bounded by pauses emerges as a continuum, the speaker and hearer are cognizant of the recurrence of a finite number of minimal segments, which can be severally visualized by different written marks, or alphabetic graphemes.»

(127)

pumattomuutta puhutusta kielestä. Itsenäisyyden kirjoskielelle puhuttuun kieleen verraten on antamassa ennen muuta se seikka, että se on optinen kieli ja että sen merkit ovat sitä mukaa kaikki viimeistä myöten o p t i s i a, v i s u a a l i s i a e i v ä t k ä a k u s t i s i a, a u d i t i i v i s i a kuten puhutun kielen merkit. Itsenäisyyttä vahvistaa se, että kirjoitusmerkistöön sisältyy sellaista ainesta, jolla ei ole vastinetta tai ei ainakaan säännöllistä vastinetta puhutun kielen puolella (samaan tapaan kuin puhutussa kielessä on aineksia, joilla ei ole mitään tai ei ainakaan mitään säännöllistä vastinetta kirjoskielessä). Näiden seikkojen perustuksella on täysin selvä, että j o k a i n e n k i r j o sk i e l i o n k a i k i s t a a k u s t i s i s t a k i e l i s t ä e r i l l i n e n s y m b o l i s y s t e e m i j a s i i n ä m i e l e s s ä i t s e n ä i n e n. Kielen elementtien aineellisesti olennaisesta ja myös lukumääräisestä erilaisuudesta sekä elementtien erilaisuuteen perustuvista rakenteellisista erilaisuuksista seuraa kirjoskielen autonomia äännöskieleen päin.

Kirjoitetun ja puhutun kielen raja on aivan jyrkkä, siinä ei ole mitään ylimenoja. Niin akustiset kuin optiset kielet voivat myös toimia viestinnän välineinä siitä riippumatta, onko niiden rinnalla edes olemassa kielenkäyttäjien tuntemaa vastaavaa kieltä toisesta ryhmästä.

Terminologisia seurauksia. Mainitun ilmeisen tosiseikan selkiintyminen kuvastuu oppisanastossa mm. alussa lueteltujen oppisanojen yleistymisenä. Viime vuosisadalla oli — niin kuin tunnettua — tavallinen niinkin karkea terminologinen epätarkkuus kuin kirjain sanan käyttäminen myös silloin, kun puhe saattoi olla vain äänteistä. On selvä, ettei kielitieteellinen termi enää voi ehdoin tahdoin olla sellainen, että sen tarkoitteena on vuoroin kirjoitetun kielen, vuoroin puhutun kielen aines ilman selvyyttä tässä suhteessa. Entisaikoihin verrattava menettely onkin käynyt harvinaiseksi.

Ihme kyllä, sitä kuitenkin yhä edelleen silloin tällöin tavataan. Niinpä V. Tauli kirjoittaa edellä mainitun kiintoisan teoksensa vironkielisessä painoksessa (»Keelekorralduse alused», Uppsala 1968, s. 182 alav.) konsonanttilyhenteistä, joissa on alkuperäisen sanan jokin konsonantti tai joitakin konsonantteja (esim. dr. = doktor). Tässä paikassa on ymmärrettävästi kysymys kirjoitetusta kielestä, siis konsonanttien merkeistä, kirjaimista eikä sanonnan mukaisesti äänteistä, konsonanteista. Konsonantithan eivät ole kirjaimia, ellei niitä määritellä tavallisuudesta poikkeavalla tavalla (Robert P. Stockwell puhuukin muuten graafisista konsonanteista, ks. Allén mt. s. 32). Tällaista lajia olevat epätarkkuudet ovat tietysti helposti näkyviä ja oikaistavia.

Sekaantumaa ja vanhaa käsitystä kuvastuu myös seuraavassa, äskeistä hiukan vaikeammassa esimerkissä. Luen Roland Harwegin tutkielmasta

(128)

»Das Phänomen der Schrift als Problem der historisch-vergleichenden Sprachforschung» (Kratylos, Jg. XI s. 33 alav.): »Im folgenden werden folgende Symbole verwendet: [ ] schliessen Phone, / / Phoneme, < > Grapheme, / < > / Graphoneme ein.» Jos kuitenkin ollaan huolellisia, niin kuin erityisesti tällaisissa määrittelevissä lauseissa olisi suotavaa, ei voi ilmoittaa, että hakasulkeissa on fooneja, siis puhutun kielen reaalisia aineksia, sillä niiden paneminen hakasulkeisiin on täysin mahdotonta. Yhtä vähän on mahdollista panna joihinkin sulkeisiin foneemeja, sillä foneemihan ei ole mikään näkyvä muodoste. Sulkumerkeissä voi olla ainoastaan optisen kielen, kirjoituksen reaalisia aineksia. Niiden tarkoitteena voi kyllä olla sulkumerkkien muodosta ilmenevällä tavalla jokin puhutun kielen reaalinen aines tai joidenkin reaalisten esiintymien joukko. Tällaisenkaan tapauksen ilmoituksen täsmentäminen ei olisi vaikeata, jos sen hataruus havaitaan.

Eräänlaiseen kirjoitettua ja puhuttua kieltä koskevaan epäselvyyteen perustunee — vielä yhden esimerkin mainitakseni — se, mitä Allén mt. s. 9 sanoo, kun hän huomauttaa, että »En edition av en handskrift är sålunda att jämföra med en notation av talat språk. Skrift liksom tal är ett flöde, som det gäller att uppdela i enheter (segment), vilka sedan klassificeras och på lämpligt sätt symboliseras». Tähän on sanottava, että puheenalainen notaatio on äännöskielen k ä ä n t ä m i s t ä kirjoskieleksi (Pulgramkin puhuu käännettävyydestä, »convertibility of acoustic phonemes into optic graphemes», Piiraisella on mt. s. 12: »Umsetzung in gesprochene Sprache», Allén itse käyttää tutkielmassaan »Förhållandet mellan skrift och tal» (Språk, språkvård och kommunikation, Lund 1967) s. 77 sanaa »konvertering från skrift till tal och vice versa»). Se niin kuin kaikki kielenkääntäminen edellyttää molempien kielten osaamista, tietysti myös segmenttien tuntemuksen. Käsikirjoituksen julkaiseminen taas on alkuperäistekstin t o i s t a m i s t a, minkä edellytyksenä ymmärrettävästi on julkaistavan tekstin lukemistaito ja samalla sen segmenttienkin tuntemus. Kielenkääntäminen ja kirjoitetun tekstin toistaminen eivät ole toistensa kaltaisia toimituksia, vaikka niissä kummassakin on edellytyksenä kirjoitus- ja lukutaito.

Kirjos- ja vastaavan äännöskielen samakielisyys. Kirjoitettujen ja puhuttujen kielten jyrkkä erilaisuus ja periaatteellinen erillisyys, itsenäisyys ts., on tässä nyt tullut varmaan riittävästi korostetuksi. On sen vuoksi sanotun jälkeen riennettävä yhtä painokkaasti alleviivaamaan sitä, että p u h u t u i l l a k i e l i l l ä o n k i r j o i t e t t u j e n k i e l t e n j o u k o s s a t a v a l l i s e s t i p a r i n s a, j o t a s a n o t a a n s a m a k s i k i e l e k s i kuin asianomaista puhuttua kieltä. On

(129)

täten olemassa puhuttua ja kirjoitettua suomea, puhuttua ja kirjoitettua saksaa, jne. Miksi eräät erilliset ja autonomiset kielet ovat s a m a a k i e l t ä? Mitään tyydyttävää vastausta ei tähän kieltämättä tärkeään kysymykseen nähdäkseni ole annettu.

Allén sanoo mt. s. 27 näistä pareista, että ne »får betraktas som skilda storheter, jämställda som uttryck för ett givet språk». Vähän toisin hän on edellä mainitussa kirjoitelmassaan s. 76 esittänyt käsityksensä. Kirjoitus ja puhunta ovat — sanotaan siinä — saman kielen manifestaatiomuotoja, manifestoitumia. H. A. Koefoed on oppikirjassaan »Sprog og sprogvidenskab» (Oslo 1968) s. 12 lausunut samaan tapaan: »Sproget kan også manifesteres i skrift; udtryksfigurerne kaldes da grafemer» (foneemit ovat toisen manifestaatioasun kuvioita). H. J. Uldall puhuu hänkin saman kielen kahdesta manifestoitumasta (»manifestationsformer»), ks. Allén mt. s. 17. Kaikki ovat ilmeisestikin Louis Hjelmslevin vaikutuksen alaisia (ks. jäljempää).

Kun kahden muodosteen samuus tavallisesti perustuu siihen, että ne ovat saman joukon alkioita (niin esim. on ja on ovat sama sananmuoto, sillä ne ovat saman joukon jäseniä eli alkioita, menen ja menet ovat sama sana, sillä nekin ovat saman joukon, tällä kertaa eivät kylläkään saman sananmuodon vaan saman sanan alkioita), ja kun tässä nähtävästikään ei ole näin asian laita, on tutkittava, miksi äännöskieli ja eräs kirjoskieli saattavat — kuten sanotaan — olla samaa kieltä. Tässä tutkimuksessa ei voi olla apua mainitusta manifestoitumisen käsitteestä. Se näet jättää epäselväksi, mikä sitten se suomi, saksa tai jokin muu kieli on, jolla on mainitunlaisia manifestoitumia. Yhtä hyvinhän voisi sanoa, että kaikki eri kielet (suomi, saksa jne.) ovat jonkin salaperäisen kielen manifestoitumismuotoja.

Olennainen edellytys samasta kielestä puhumiselle on, että asianomaisen äännöskielen ja siihen rinnastuvan kirjoskielen kesken vallitsee pitkälle menevä vastaavuussuhde, parhaassa tapauksessa sellainen vastaavuussuhde, että puhutun kielen määräainesta on määräpaikassa kirjoitetussa kielessä vastaamassa aina sama aines (esim. jos saneen ajallisesti ensimmäisenä äänteenä on p, niin siinä kirjoitetun kielen ilmauksessa, jonka merkitys on sama kuin puheenalaisen puhutun kielen aineksen, on lokaalisesti ensimmäisenä kirjaimena p.⁴ Se

________
⁴ Tällaista vastaavuussuhdetta on sanottava parhaaksi siitä käytännöllisestä syystä, että vastaavuuden kuvaukseen kuuluvia sääntöjä on tällöin vähän (säännöt ovat näet luonteeltaan hyvin yleisiä). Kuta useampia sääntöjä tarvitaan, sitä ahdasalaisempia ne ovat (esim. kuvakirjoituksen ja jonkin puhutun kielen vastaavuussuhteen kuvaus käsittää ainakin yhtä monta sääntöä kuin kirjoitusmerkkiä) ja suhde on sitä huonompi käytännön kannalta katsoen. Huonommuus tulee kouraantuntuvasti esiin mm. lukemisen ja kirjoittamisen oppimisen vaikeutumisena.

(130)

että vastaavuuden kuvauksessa on puhuttava määräpaikoista ja toisiaan vastaavista paikoista (saneen alusta, lopusta, lauseen alusta, lopusta, saneliiton ensimmäisestä jäsenestä, toisesta jäsenestä, jne.), lokaalisen ja temporaalisen perättäisjärjestyksen vastaavuuksista, osoittaa, että äännös- ja kirjoskielen saneiden ja sitä pienempien ja laajempien ainesten järjestys, tämä s t r u k t u u r i s e i k k a o n s a m a n l a i n e n. Jonkin puhutun ja siihen rinnastuvan kirjoitetun kielen kesken on siis yleensä todettavissa pitkälle menevää isomorfiaa. Siinä on nähdäkseni niiden samuuden perustus. Ellei tätä isomorfiaa ole tai ellei sitä ole ainakin riittävästi, samuudesta ei voi puhua. Mm. kirjoituksemme kuvakirjoituselementit, esim. numerot, eivät ole saksaa eivätkä suomea, vaikka ne esiintyisivätkin saksan- tai suomenkielisessä tekstissä. Kirjoitettu suomi, kirjoitettu saksa jne. muodostavat siis pareja, joiden parikkien kesken vallitsee isomorfiaa ja joista sen vuoksi voidaan käyttää yhteisnimitystä suomi, saksa jne. Josef Vachek lausuu kirjoituksessaan »Zum Problem der geschriebenen Sprache» (Travaux du Cercle linguistique de Prague 8, 1939, s. 100) asian jonkin verran toisin, mutta nähtävästi samansuuntaista tavoitellen: »Man muss also die Schrift- und die Sprechnorm für koordinierte Grössen halten, denen keine höhere Norm übergeordnet ist und deren Zusammengehörigkeit nur der Tatsache zuzuschreiben ist, dass sie von einer und derselben Sprechgemeinschaft in komplementären Funktionen benutzt werden» (toinen järjestelmä säilyviä, toinen hetkellisiä merkkejä käyttäväksi tarkoitettuna). Käsitystä puhutun ja kirjoitetun suomen, saksan jne. samuudesta on ymmärrettävästi ruokkinut sekin seikka, että kun kirjoitettua suomea, saksaa jne. luetaan ääneen, syntyy puhuttua suomea, saksaa jne. eikä muuta kieltä.

Katsokaamme sitten vielä, miten Louis Hjelmslev kuvaa samakielisyyden perusteet. Teoksessaan »Sproget. En introduktion» (København 1963) hän kirjoittaa kielten sanojen (»ord») muodostuvan ilmauselementeistä (»udtrykselementer»). »Disse udtrykselementer betegner man i skrift med bokstavstegn og i tale med sproglyd» (s. 16). Edelleen: kielten samuus perustuu niiden rakenteen samuuteen. Niin kauan kuin kielen rakenne on sama, on samasta kielestä kysymys (s. 41). Ennen kuin jatkan sitaatteja, huomautan, että viimeksi esitetty väite pitää kyllä suurin piirtein paikkansa puhunnan, kielenkäytön suhteen, sillä reaaliset kielenkäyttötapaukset ovat todella samaa kieltä, mikäli niiden rakenne on ainakin pääasiallisesti sama. Tässä on kuitenkin kysymys kahden kielisysteemin samuudesta. Mutta jatkakaamme. »I sprogbygningen er det altså fastsat, hvor mange elementer der skal opereres med, og hvorledes hvert af disse elementer må forbindes med

(131)

andre elementer. Intet andet. Alt, hvad der ellers findet i sproget af iagttagelige faenomener, kan variere i forhold hertil og er altså sprogbrug. ——— Elementernes betegnelse ——— eller benaevnelse er ikke fastsat af sprogbygningen og kan altså variere vilkårligt i forhold til denne; elementerne i en og samme sprogbygning kan betegnes eller benaevnes vilkårligt på hvilke som helst måder, når blot det antal elementer holdes adskilt, som sprogbygningen kraever. Elementerne kan man f.eks. benaevne grafisk, således at hvert element betegnes med sit bogstav ———. Man kan også benaevne elementerne lydligt, således at hvert element betegnes med sin specifikke lydbølge, og det er forøvrigt ligegyldigt, hvilke lydbølger der er, blot de er indbyrdes tilstraekkelig forskellige». Rohkenen otaksua, että tässä sitaatissa sanaa elementerna on aina käytetty samaa merkitsevästi eikä vuoroin ilmauselementtejä, vuoroin niiden sisällystä eli, kuten Allén s. 17 sanoo »innehållsenheterna» tarkoittavana. Viimeksi mainitut eivät tietenkään ole mitään kieltä. Ne ovat ajatuksia, mielikuvia, tunteita, oloseikkoja tms. Se että jokin asia voidaan sanoa millä kielellä hyvänsä tai ainakin melkein millä kielellä hyvänsä, on tietysti itsestään selvää. Siitä ei kuitenkaan tässä ole laisinkaan kysymys, vaan kahden kielisysteemin samuudesta.

Siinä Hjelmslev tietysti on oikeassa, että kielen ilmauselementtejä voidaan nimittää (»benaevnes») eri tavoin, mm. puhutun tai kirjoitetun kielen aineksilla; niinhän voidaan menetellä minkä hyvänsä suhteen. Jokin äänne voi kyllä tarkoittaa sitä äännejoukkoa, johon se itse kuuluu alkiona. Samoin voi jonkin kirjainesiintymän tarkoitteena olla se kirjainjoukko, johon se kuuluu, jne. Mutta siinä suhteessa on Hjelmslevin käsityksistä pakko poiketa, että on pidettävä selvänä, että kielen ilmauselementeistä, joita siis saatetaan nimitellä eri tavoin, täytyy olla muutakin tietoa kuin tieto niiden lukumäärästä, kombinoitumissäännöstöstä ja se tieto, että nämä ilmauselementit eroavat toisistaan (se on muuten tieto, joka ilman muuta seuraa mainitusta lukumäärätiedosta). Epäilemättä j o k a i s e n k i e l e n r a k e n t e e s e e n k u u l u u m y ö s s e n i l m a u s e l e m e n t t i e n o m a r a k e n n e. Ilmauselementeistä täytyy niiden lukumäärän ja kombinoitumismahdollisuuksien lisäksi olla tieto siitä että k i e l e n r a k e n t e e s e e n s i s ä l t y v i ä k ä y t t ö s ä ä n t ö j ä o n m a h d o l l i s t a n o u d a t t a a. Esim. jonkin kirjoitetun kielen kaikkien elementtien täytyy olla sellaisia, että niitä voidaan kirjoittaa (ne eivät siis voi olla esim. akustisia). Tämmöisen kielen ilmauselementtien joukkoon ei voi näin ollen kuulua ainoatakaan sellaista elementtiä, joka sinänsä kyllä olisi elementiksi soveltuva, mutta jota ei voi kirjoittaa. Kirjoitettaviksi sove-

(132)

liaat elementit voivat sitten olla muiden ominaisuuksiensa puolesta jossain määrin erilaisia. Ne voivat olla esim. erikokoisia — tällä seikalla ei siis ole mitään vaikutusta niiden tunnistamiseen. Olivatpa ne minkä kokoisia hyvänsä ne voidaan (ainakin periaatteessa) sijoittaa lokaalisesti ketjuiksi, vieläpä eri tavoin (suomea voidaan kirjoittaa vasemmalta oikealle, mutta myös ylhäältä alas poikkeustapauksissa, jopa peilikirjoituksena oikealta vasemmalle) kirjoituksen ymmärrettävyyden häviämättä. Koon vaihtelut eivät siis estä kielen rakennesääntöjen noudattamista. Puhutun kielen elementit voivat niin ikään monessa suhteessa varioida, mutta järjestyksen suhteen ne ovat tiukemmissa rajoissa kuin kirjoitetun kielen elementit. Ne seuraavat näet toisiaan aina ajallisesti perättäin ja vain yhteen suuntaan.

Niin kielen elementtien rakenne kuin myös kielen elementtirakenne on määräinen. Kielen muu rakenne on jossain määrin riippuvainen sen elementtirakenteesta. Jos esimerkiksi elementeistä suurempi osa on autografeemeja, syngrafeemien yhtymät ovat todennäköisesti siinä kielessä harvalukuisemmat kuin sellaisessa kielessä, jossa autografeemeja on niukasti syngrafeemien lukumäärään verraten.

Kun jokaisen kielen rakenteen selvitykseen kuuluu paitsi tietoa sen ilmauselementtien lukumäärästä ja kombinoitumismahdollisuuksista myös tieto asianomaisen kielen elementtirakenteesta ja edelleen sen elementtien rakenteesta, täytyy kirjoitetun kielen ja siihen rinnastuvan puhutun kielen samuus ymmärtää edellä selostamallani tavalla isomorfiaan perustuvaksi. Niin epämääräiselle alueelle kuin ajatusmaailmaan, tajunsisällykseen, tunteisiin, kuvitelmiin yms., jonkinlaiseen sisällystruktuuriin, jota nimitystä myös on käytetty, nojautuminen ei ole samankielisyyden selittämiseksi järkevää. Jos jostakin sisällyselementeistä ehkä voitaisiinkin puhua, niin ne voidaan ilmaista eri kielilläkin. Niiden varaan ei voi eräiden kirjos- ja äännöskielten samuutta rakentaa.

Se seikka että — kuten sanotaan — samaa kieltä voidaan kirjoittaa eri kirjaimistoja käyttäen, esimerkiksi sekä kyrillisin että latinalaisin kirjaimin (kuten serbokroatiaa), ei saa harhauttaa luulemaan, ettei kirjoitetun kielen rakenne sisältäisi määrätietoa ilmauselementeistä. Jugoslaviassa saatetaan näitä kahta kirjoituskieltä pitää eri kielinä eikä samana kielenä, mutta sen johdosta että niin serbialainen kyrillinen kirjoitus että kroatialainen latinalainen kirjoitus johtavat ääneen luettuina samaan puhuttuun kieleen, puhutaan kernaasti myös samasta kielestä kirjoitustavan kahdenlaatuisuudesta huolimatta. Lisäksi kaikki kolme kieltä (puhuttu serbokroatia, kirjoitettu serbia ja kirjoitettu kroaatin kieli) ovat tietysti isomorfisia ja siitä syystä

(133)

samastettavia. Kun Hjelmslev mainitsee tanskaa voitavan kirjoittaa sekä tavalliseen tapaan että morseaakkosin tanskan pysyessä tanskana, asia on ymmärrettävä siten, että että tanskaa ovat sekä puhuttu tanska että kaikki ne kielet, jotka ovat isomorfisia sen kanssa, myöskin esim. pikakirjoitustanska.

Samantapainen summa, kollektio kuin saksa, suomi, tanska jne. (kirjoitettu suomi + puhuttu suomi, kirjoitettu saksa + puhuttu saksa jne.), on myös käsittääkseni se grafoneemi, josta Harweg mainitussa paikassa puhuu ja jonkalaisten muodosteiden merkit hän kirjoittaa kaksinkertaisiin sulkeisiin (/ < > i). Nekin ovat käsittääkseni summia ja sellaisina selviä muodosteita. Niihin kuuluu siis eräs grafeemi (tai grafeemiryhmä) ynnä siihen rinnastuva foneemi (tai foneemiryhmä).⁵ Kysymys on vähän samanlaisesta ilmiöstä kuin se, että suomen sanoa, ruotsin säga jne. ovat käytettävissä myöskin silloin, kun itse asiassa on kirjoittamisesta kysymys. Rohkenisin muuten tässä yhteydessä ehdottaa, että yksinkertaisuuden vuoksi luovuttaisiin käyttämästä puheenalaisen kollektion merkkinä niin mutkikasta merkintää kuin / < > / ja sovittaisiin vaikkapa siitä, että kursiivi osoittaisi lukijalle, että nyt on puhe s e k ä foneemeista ja foneemisekvensseistä e t t ä niitä asianomaisessa kielessä vastaavista grafeemeista ja grafeemisekvensseistä. Tämmöinen menettely on muuten vanhastaan aika tuttu. Sitä noudattaa mm. Bertil Malmberg, joka teoksessaan »Uttalsundervisning» (Uppsala 1967) esimerkiksi s. 24 sanoo, että sana tai sanaryhmä osoitetaan asianomaisessa kielessä kursiivia käyttäen. Kun sitten sanotaan, että hevonen on ranskaksi cheval, mainitaan tieto, joka koskee sekä kirjoitettua että puhuttua ranskaa. Piirainen on mt. s. 41 ilmoittanut käyttävänsä merkkejä, jotka »sowohl das Graphem als auch das Phonem repräsentieren» .

Kirjoittaminen ja lukeminen. Isomorfian johdosta sen, joka tuntee puhutun kielen, on mahdollista oppia verraten helposti sen parikin käyttö (tämäkin seikka muuten lähentää kirjoitettua ja vastaavaa puhuttua kieltä toisiinsa suuresti). Onpa sääntönä, että jo lapsena perehdytään siihen parikeista, joka on outo, nim. kirjoitettuun kieleen. Tällöin opitaan lukemaan. Siihen yhdistyy myös kirjoittamisen oppiminen. Opitaan toisin sanoen isomorfiaan nojautuen kääntämään sekä kirjoitettua kieltä puhutuksi kieleksi että puhuttua kieltä kirjoitetuksi.

________
⁵Allénilla on samantapainen termi: grafofoneemi, mutta hän tarkoittaa sillä muuta kuin Harweg termillään. Grafofoneemi on näet hänen mukaansa sellainen foneemi, jolla on grafeemivastine (samaan tapaan fonografeemi on grafeemi, jolla on foneemivastine).

(134)

Sekä kirjoittaminen että lukeminen ovat toimintoja, joilla on oma kielitieteellinen mielenkiintoisuutensa. Itse kirjainten muotoileminen ja muotoilun tulos ovat olennaisesti muiden opinhaarojen aluetta (niihin kiinnittävät huomiota psykologia, grafologia, kalligrafia ja historiallisena ilmiönä epigrafiikka ja paleografia), mutta kielitieteellisesti erittäin merkitsevä on kirjoittamiseen liittyvän perinteen muodostuminen sekä sitten sen seuraamisen ja puhuntatottumusten keskinen köydenveto. Tässä ei kuitenkaan ole tilaisuutta ryhtyä käsittelemään kirjoittamisprosessin tutkimuksen ohjelmaa eikä sen kielitieteellisiä aspekteja sen lähemmin. Myös päinvastaiseen suuntaan tapahtuva kielenkääntäminen, siis kirjoitetun kielen kääntäminen puhutuksi kieleksi eli ääneen lukeminen on erittäin merkitsevä kielellinen toiminto, varsinkin nykyisin, jolloin lukeminen toisin kuin ennen on aivan yleinen taito. Jos kirjoituksen lukeminen on äänetöntä, mikä lienee lukemisen tavallisin muoto nykyään, se on kirjoituksen ymmärtämistä ilman sen muuttamista eli kääntämistä puhunnaksi. Siinä psyykkisessä toiminnossa, jota sanomme äänettömäksi lukemiseksi, puhutun kielen muistumilla kyllä usein on enemmän tai vähemmän osuutta, mutta tottuneissa lukijoissa minkäänlaiset artikuloivien elinten liikkeet — puhumattakaan suoranaisesta supatuksesta — eivät nykyisin enää ole tarpeen. Äänetön lukeminen on saattanut muuttua jo kirjoituksen aivan välittömäksi ymmärtämiseksi. Jos taas lukeminen on ääneen lukemista, kunkin lukemakerran tuloksena on kappale puhuntaa. Käyttäisin tästä puhunnasta, erotukseksi vapaasta puhunnasta, erityistä nimitystä sen vuoksi, että lukemisen tuloksena oleva puhuttu kieli saattaa enemmän tai vähemmän poiketa vastaavassa tilanteessa käytettävästä vapaasta puhunnasta. Sanoisin sitä lukupuhunnaksi. Se on kielitieteellisesti tärkeä puhutun kielen muoto sen vuoksi, että lähinnä sen kautta vapaaseen puhuntaan siirtyy erilaisia kirjoitetun kielen piirteitä.⁶ Vapaassa puhunnassa ei kirjoituksella ole samalla tavalla välitöntä vaikutusta kuin lukupuhunnassa, varsinkaan ei vapaassa silmäkkäispuhunnassa, joka on puhunnan luonnollisin esiintymismuoto (ja nykyisin radion ja puhelimen aikakautena yleistyneen vapaan sokkopuhunnan rinnalla sen toinen päämuoto).⁷

________
⁶ Vähäinen osoitus siitä, että kirjoskielelle on jo kauan omistettu huomiota, on se, että W. Wolsdorf niminen tutkija julkaisi jo viime vuosisadalla tästä aiheesta tutkimuksen: "Einfluss der Schrift auf die Aussprache des Neufranzösischen", Bonn 1898.

⁷ Silmäkkäispuhunnasta (jolloin puhuja ja kuulija näkevät toisensa) ja sokkopuhunnasta (jolloin puhuja ei näe kuulijaansa tai kuulijoitaan) ks. A. Penttilä Sananen radioesseestä, Yleisradion julkaisusarja V, Helsinki 1966, s. 26-27.

(135)

Kirjoskieli äännöskielen edustajana. Verraten tavallista on, että kirjoitetun ja puhutun kielen suhde käsitetään edustussuhteeksi ja nimenomaan niin, että kirjoitettu kieli edustaa (representoi) puhuttua kieltä. Edelle lainasin erään V. Taulin lausuman, jossa tämmöinen käsitys tuodaan julki (»Its task is to represent language graphically»). R. Harweg tuo edellä mainitussa kirjoituksessaan esiin saman käsityksen (mm. s. 34). Tunnetuin on tietysti F. de Saussuren mielipide (Cours de linguistique générale, 5 éd. s. 45): »Langue et écriture sont deux systèmes de signes distincts; l'unique raison d'être du second est de représenter le premier».

On selvä asia, että monesti voidaan ja on pakko turvautua kirjalliseen ilmaisuun silloin, kun suullinen kielenkäyttö ei käy (esimerkiksi kun henkilö, jonka puoleen käännytään, on toisella paikkakunnalla puhelimen tavoittamattomissa). Sellaisissa tapauksissa kirjallinen ilmoitus korvaa suullisen ja sen voi sanoa edustavan sitä samaan tapaan kuin joku henkilö voi edustaa esim. tieteellistä seuraa tilaisuudessa, jossa koko seura ei ole läsnä. Ilmaisukeinon kunkinkertainen valinta ei ole kuitenkaan kielitieteellisesti tärkeä asia. Kirjoskielen käyttämisen motivaationa on tosin usein se, että puhunta ei tavoita viestinnän vastaanottajaksi tarkoitettua (esim. jälkimaailmaa, jolle on parasta kirjoittaa sanottavansa: »Littera scripta manet, verbum imbelle perit») tai kirjoitusta on pakko käyttää jostakin käytännön syystä (esim. hakemus on tehtävä kirjallisesti), mutta väärin on sanoa, että kirjoskieli aina olisi puhutun kielen edustaja. Onpa päinvastaisiakin tapauksia, siis sellaisia, että käytetään kirjoitetun kielen sijasta puhuttua kieltä (esim. jokin teksti voidaan sanella ajan puutteen vuoksi). Sen sijaan voi kyllä sanoa, että haptinen teksti, sokeainkirjoitus, korvaa tavallisen kirjoituksen ja edustaa kirjoitusta, koska sokeat eivät voi nähdä optista kirjoitusta. Tällaisessa tapauksessa edustaminen on olennainen piirre.

Kun »edustamiseen» vielä liittyy hienoista väheksyntää — edustajahan ei ole täysin edustettavan veroinen —, olisi parempi, kun kirjoituksen edustustehtävästä puhuttaisiin vain silloin, kun se on todellista, ja väittämättä, että edustaminen olisi kirjoskielen raison d'être. Representointitermin käytössä on syytä muistaa sekin seikka, että kirjoskielen voisi katsoa paremminkin edustavan tarkoitteitaan kuin puhuttua kieltä (ks. Emile Benveniste Problèmes de linguistique générale, Paris 1966, s. 26).

Graafi ja grafeemi. Tulemme sitten näihin kahteen termiin, käsittelymme tärkeimpään kohtaan.

(136)

Graafeiksi on ryhdytty sanomaan kirjoitetussa tekstissä näkyviä pienimpiä toistuvia segmenttejä (puhutun kielen käsittelyssä viljelty oppisana fooni on graafin vastine puhutun kielen puolella). Erittäin tavallista on siis, että ns. graafit ovat reaalisia yksityisiä kirjaimia, mustetta tai painomustetta olevia kuvioita valkoisella paperilla (Allén formuloi asian mt. s. 78 seuraavasti: »Som beteckning för en segmental enhet i den löpande texten väljes termen graf»). Oppisana graafi on joutunut varsin yleiseen käytäntöön siitä huolimatta, että se vanhastaan on matematiikan termejä. Graafeiksihan matematiikassa kutsutaan kahden variaabelin statistisia tai matemaattisia viivakuvaajia. Sellainen termi kuin G. Hammarströmin teoksessaan »Linguistische Einheiten im Rahmen der modernen Sprachwissenschaft» (1966) käyttämä tyyppi (S. 52 ja seur.: »Der Begriff Typ scheint definiert werden zu können als das kleinste Segment in Druckschrift, das durch Zwischenräume abgesondert ist» ) ei ole saanut puoltoa graafin paikalle, mikä onkin helposti ymmärrettävää (ks. Allén mt. s. 36).

Grafeemi puolestaan on tavallisesti määritelty foneemin tapaan: se on pienin distinktiivinen yksikkö, joka esiintyy kirjoituksessa. Hammarströmin grafeemi on tavallisuudesta kokonaan poikkeavasti niiden graafien joukko, joiden tarkoitteena on sama foneemi (niin esim. ranskassa o, ô ja au, joita käytetään /o/ foneemin merkkeinä, kuuluisivat hänen mukaansa saman grafeemin piiriin). Hyvin selvästi on tavallisen käsityksen graafista ja grafeemista kuvannut Ernst Pulgram, jonka kirjoituksesta »Phoneme and grapheme: a parallel» (Word, vol. 7, 1951) lainattakoon tähän eräitä valaisevia lauseita: »Phoneme is a class name, hence a phoneme cannot occur. What does occur are phones, that is, phonetic realizations, articulated sounds. All phones identifiable as members of a phoneme are its allophones. Phonemes are distinctive classes of speech sounds, hence phonemic differences make semantic distinctions possible. ——— Each alphabet has a certain fixed number of distinctively shaped classes of symbols, usually called letters, which are graphemes. They correspond to phonemes in that they are classes serving to provide the function of distinctiveness. No matter how a person's handwriting realizes the graphemes of, say, the Latin alphabet, no matter what style or font a printer employs, each hic et nunc realization of a grapheme, which may be called graph, can be recognized as belonging to a certain class and therefore deciphered by the reader. All graphs so identi[fi]able are allographs of a given grapheme». Vertailevissa lauseissaan, jotka sisältyvät hänen kirjoitukseensa, hän sanoo foneemeista ja fooneista mm.: »The number of phonemes in each dialect must be limited, the number of phones

(137)

cannot be» ja grafeemeista sekä graafeista vastaavasti: »The number of graphemes in each alphabet must be limited, the number of graphs cannot be».

Tällaisten käsitysten johdosta olisi sanottava seuraavaa:

1) Kielentutkimuksen olisi tietoisesti omaksuttava käyttöönsä käsite joukko (engl. set, saks. Menge, jonkin verran tavataan myös termejä class ja Klasse) ja pystyttävä myös hallitsemaan sitä. Joukko on lähtöisin matematiikasta ja logiikasta, mutta se on käsite, jolla on aiheellista käyttöä näiden tieteiden ulkopuolella. Kaikki monikirjavan todellisuuden tiedollinen hallinta perustuu siihen, että pystymme muodostamaan yksityistapausten joukkoja. Ellei joukkoja voida muodostaa, yksityistapaukset pysyvät yksityistapauksina, joista ei pystytä sanomaan sen enempää kuin että ne ovat yksityistapauksia. Kieli on päälle päätteeksi erikoisasemassa ja siitä merkillinen, että siinä erottuu joukkojen lisäksi myös joukkojen joukkoja, kaiken kaikkiaan siis kolmenasteisia muodosteita.⁸
Roman Jakobson ja Morris Halle suhtautuvat teoksessaan »Grundlagen der Sprache» (Berlin 1960) käsitellessään foneemia »als eine Familie oder Klasse von Lauten, die durch eine phonetische Ähnlichkeit untereinander verwandt sind» penseästi joukon käsitteeseen. Viimeksi mainittu on kuitenkin välttämätön, eikä siirtyminen jonkinlaisten distinktiivisten piirteiden esittämiseen millään tavalla muuta asiaa. Erilaisuus alkaa samanlaisuuden loppuessa. Erilaisuus on samanlaisuu-

________
⁸ Kun kielitieteessä näyttää tällä haavaa olevan jonkinlaisena muotisanana sana taso (engl. Ievel, saks. die Ebene, ransk. niveau), haluaisin huomauttaa, että ainakaan yleensä tämä taso ei viittaa mihinkään eriasteisuuteen abstrahoinnissa. Yleensä se on kuvakieltä, jonka tarpeellisuus on erittäin kyseenalainen. Kun esim. Harweg mainitussa tutkielmassaan puhuu grafemaattisesta ja fonemaattisesta tasosta (samoin Fleischer mt. ja Piirainen mt.), jää kysymään, eikö ole yksinkertaisesti kysymys kirjoitetusta ja puhutusta kielestä (eikä siis mistään tasoista). Käytetyltä kuvailmaukselta puuttuu aihe. Joukot ja joukkojen joukot sen sijaan ovat loogisesti jyrkästi eri asioita ja jälkimmäiset rakentuvat edellisten pohjalle, niin että asteista puhumiseen on pätevä syy. Näistä kolmesta asteesta ks. Aarni Penttilä — Uuno Saarnio ed. main. kirjoitus Erkenntnis IVssä ja Uuno Saarnio, Untersuchungen zur symbolischen Logik, Helsinki 1935. — Samantapainen epätarkoituksenmukainen muoti-ilmaus on (foneemin, grafeemin, takseemin jne.) realisaatio (substantiaatio, attestaatio). Mitään abstraktisia muodosteita — niitähän tässä yhteydessä ajatellaan — ei tietenkään voida reaalistaa. On kyllä mahdollista selittää, että realisoinnilla ei tarkoitetakaan asianomaisen joukon, abstraktisen muodosteen reaalistamista, vaan ainoastaan sen alkioiden mainitsemista taikka suoraan sen alkioita. Kysyttäväksi jää tällöin, miksi tämmöistä erityistä selittelyä kaipaavaa sanaa käytetään. On yksinkertaisempaa ja ennen kaikkea selvempää puhua joukoista ja niiden alkioista.

(138)

den puuttumista. Samanlaisuuden toteaminen on aktiivinen positio ja erilaisuuden toteamisen edellytys. On näin ollen ilmeisesti kysymys likeisesti yhteen kytkeytyvistä asioista. Se mikä erottaa olioita toisistaan ja on siis distinktiivistä, on sellaista, mikä ei ole samanlaista, ja kääntäen. Distinktiivisyys tulee luonnollisella tavalla itsestään mukaan samanlaisuudesta puhuttaessa, niin kuin seuraavasta esimerkistä havainnollisesti näkyy.

Se kirjain tai grafeemi, jota sanomme ööksi, on yläosainen. Sen yläosan muoto voi suomessa vaihdella väljissä rajoissa. On yhdentekevää, kirjoitammeko öön siten, että sen yläosana on kaksi pistettä, jokin kiemura (lyhyt aaltoviiva esim.) tai kaksi pilkkua. Tällaisesta yläosan vaihtelusta huolimatta eri ööt ovat suomen kirjoituksessa samanlaisia ja ö-kirjaimen esiintymiä. Unkarissa samanlaisuudella on ahtaammat rajat. Sellaiset kirjaimet, joiden ylärakenteena on kaksi pistettä (ja alaosana o) eivät ole samanlaisia kuin ne kirjaimet, joissa o-sanan yläpuolella on kaksi pilkkua (viiva ei tule kysymykseen lainkaan). Ei ole yhdentekevää, kirjoitetaanko tör (= murtaa) vai to"r (= tikari). Virossa öön kirjoittaminen niin ikään on ahtaammissa rajoissa kuin suomessa, mikään aaltoviiva ei näet painetussa tekstissä tule kysymykseen, sillä o, jonka yläpuolella on aaltoviiva, on virolaisen käsityksen mukaan jo erilainen ja toisen äänteen merkki (esim. õõne = kolo, onkalo, ööne = öinen).

Kuvattuja ylärakenteen erilaisuuksia, samanlaisuuden rajoituksia, sanotaan eräiden näiden kielten kirjoituksessa käytettyjen kirjainten distinktiivisiksi piirteiksi. Distinktiivisten piirteiden esittäminen edellyttää kuitenkin itse joukot, joiden kesken on erilaisuuksia. Joukot ovat alkioidensa samanlaisuuden perustuksella muodostettuja tai muodostuvia.

Se että grafeemien (ja foneemien) yhteydessä on sitten erityistä syytä puhua distinktiivisyydestä ei perustu siihen, että grafeemit (ja foneemit) samanlaisuuden sijasta rakentuisivat joihinkin distinktiivisiin tuntomerkkeihin, vaan siihen, että samanlaisuuksien perustuksella muodostuu paljon enemmän joukkoja kuin jonkin kielen grafeemistoon halutaan tai kieliekonomian kannalta katsoen on tarpeen lukea. Joukon muodostumiseen kuuluvia samanlaisuuspiirteitä siis tavallisesti vähennetään, joukkoa väljennetään niin pitkälle kuin mahdollista, kun kielen grafeemit valitaan. Tämä »niin pitkälle kuin mahdollista» merkitsee sitä, että sellainen väljennys lopetetaan, joka johtaisi ns. oppositioiden (ks. esimerkkejä edeltä) häviämiseen, ts. jokin distinktiivinen piirre pidetään voimassa. Siitä syystä grafeemin määrittelijät puhuvat grafeemeista kirjoituksen pienimpinä distinktiivisinä yksikköinä.

(139)

Jonkin kirjoituskielen grafeemit, voisi sanoa (erotukseksi muista) perusgrafeemit, käsittävät tavallisesti niin harvoja yksikköjä kuin mainitulta kannalta katsoen on mahdollista. Esimerkiksi eri kirjasinlajien kirjaimia on runsaasti, mutta ne eivät lisää asianomaisen kielen grafeemien määrää, niiden keskisiä tyyli- ym. eroavaisuuksia ei siis pidetä merkitsevinä eroavaisuuksina.

Mielestäni kielitiede voi epäilyksittä käyttää hyväksi joukon käsitettä.

2) Kun sitten kielitiede on pyrkinyt omaksumaan oppisanat graafi ja grafeemi, tarkoituksena on ollut pitää terminologisestikin erossa toisaalta reaaliset ja kirjoituksessa esiintyvät näkyvät yksityisoliot (joita siis tahdotaan sanoa graafeiksi) ja toisaalta niiden piirissä muodostuvat joukot (joita tahdotaan nimittää grafeemeiksi). Jos tarkoin pidetään kiinni tästä ehdotuksesta ja terminologiasta, voisi siis sanoa, että jonkin sivun tai jonkin rivin graafien lukumäärä on laskettavissa, ja ilmoittaa: tällä sivulla tai tässä rivissä on niin ja niin monta kuviota, jotka ovat painomustetta tai muuta kirjoitusainetta ja jotka voi silmin nähdä.

Kirjoituksen kaikki ns. graafit eivät ole erilaisia, vaan useimmat ovat optiselta muodoltaan niin samanlaiset kuin eräät muut, että niitä on pidettävä samoina, ts. samaan joukkoon kuuluvina. Nämä ns. graafit ryhmittyvät siis muotorakenteensa perustuksella joukoiksi, joiden lukumäärä tietysti on graafien lukumäärään, alkioittensa lukumäärään verraten hyvin pieni. Kun joukko joukko-opissa merkitään, on tapana käyttää aaltosulkeita, joiden väliin sijoitetaan asianomaisen joukon alkion merkki. Valitsen nyt merkittäväksi sen joukon, jonka alkiot ovat samanlaisia kuin v. En tunne mitään parempaa tapaa realiteettiin kuuluvien kielimuodosteiden merkitsemiseen, kuin sen, jota on käytetty edellä usein mainitussa Erkenntnisin kirjoituksessa. Kirjoitan siis v 0t tarkoittaen sillä jokaista reaalista, näkyvää v-kirjainta. Niiden joukko on siis {v 0t}. Tällaisia joukLoja kirjoituksessa erottuu muutamia kymmeniä, ja kaikkien niiden summa:

{a 0t} U {b 0t} U {c 0t} U ..... {? 0t} U { ( ) 0t} U {! 0t} = grafeemi.

Jokainen näistä yhteenlaskettavista on eräs grafeemi eli grafeemin osajoukko. Näistä osajoukoista on myös puhe silloin kuin puhutaan grafeemeista monikkoa käyttäen.

Kuten edellä jo oli puhe, kunkin k i e l e n grafeemien eli siis grafeemin osajoukkojen lukumäärä on vain muutamia kymmeniä, mitättömän pieni niiden alkioiden alati lisääntyvään määrään verraten. Kie-

(140)

len perusgrafeemiston rinnalla saattaa olla runsasmerkkisempiäkin grafeemistoja. Tavallista on, että käytännössä on myös kirjaimistoja, j o i d e n m e r k k i e n l u k u t a p a l i i k k u u a h t a a m m i s s a r a j o i s s a k u i n t a v a l l i s e n g r a f e e m i s t o n m e r k k i e n. Kysymys on tällöin tarkekirjoituksesta, joita on niin kuin tunnettua eriasteisia.

3) Seuraava tärkeä toteamus on se, että vaikka nykyisen kielentutkimuksen tarkoituksena on ollut terminologian tarkennus ja yritys erottaa toisistaan joukkojen alkiot ja joukot (edelliset siis graafeja, jälkimmäiset grafeemeja), on syytä tarkoin huomata, että j o k a p ä i v ä i n e n k i e l e n k ä y t t ö h a r a a v a s t a a n j a k u m o a a t ä m ä n p y r k i m y k s e n. Jokapäiväinen kielenkäyttö tarkoittaa näet s a m a n a p p e l l a t i i v i n e s i i n t y m i l l ä v u o r o i n j o u k k o j a j a v u o r o i n n i i d e n a l k i o i t a t ä h ä n j o u k k o o n k u u l u v i n a. Ajatelkaamme tässä esimerkin vuoksi hiukan kirjain sanan käyttelyä. Kun kirjain on jokapäiväisen kielenkäytön sanoja, mainitut kaksi käyttötapaa ovat hyvin tunnettuja itsekullekin. Kirjainta käytetään lauseissa Kirjaimet ovat tärkein osa kirjainkirjoitusjärjestelmien merkistöistä / Suomalais-ruotsalaisessa kirjaimistossa on 28 kirjainta / K-kirjaimen ominaisuuksiin kuuluu sen jakautuma, mm. piirre, ettei sen alkioita esiinny n-kirjaimen alkioiden edellä / Kirjaimien ominaisuuksiin kuuluu myös niiden esiintymätiheys eli frekvenssi / Aakkosten ensimmäinen kirjain on nimeltään aa tarkoittamaan joukkoja. Yhtä tuttua on, että kirjain sanan jokin esiintymä on tarkoittamassa samoin kuin enin osa muidenkin appellatiivien esiintymistä reaalisia olioita, tässä tapauksessa siis j o t a k i n ~ e r ä s t ä ~ j o k a i s t a n ä k y v ä ä m ä ä r ä k u v i o t a, k a i k k i a n ä k y v i ä m ä ä r ä k u v i o i t a j o h o n k i n j o u k k o o n k u u l u v a n a t a i k u u l u v i n a. Huomattava siis on, että emme pysty appellatiivia käyttäen puhumaan mistään oliosta ilman tätä joukkoon kuulumisen nimenomaista osoitusta tai mainintaa. Ilmaisussa on siis aina mukana, jos käytämme appellatiivia, myös joukon ilmoitus. Sellaisissa lauseissa kuin: Tästä puuttuu kirjain / Tässä kohden on väärä kirjain / Tässä pitää olla k-kirjain / Konekirjoittaja löi 200 kirjainta minuutissa / Pekan kirjaimet ovat taaksepäin kallellaan / Rivissä on 65 kirjainpaikkaa on kysymys reaalisista kuvioista, joista samalla sanotaan, että ne ovat jonkin kirjainjoukon alkioita. Myös silloin kun käytetään sanaa kirjain tarkoittamaan puheenalaisia reaalisia kuvioita, edellytetään joukko, j o k a s e k i n o n k i r j a i n. Samoin on graafin laita, sitäkin käytettäessä edellytetään joukkoa, joka itse on nimeltään graafi.

(142)

Jälkimmäisen ainekset ovat näkyviä ja säilyviä, (kemialliselta) koostumukseltaankin hyvin tunnettuja (esim. kirjoitusneuvoteollisuudessa) ja siinä suhteessa varsin vähän mielenkiintoa herättäviä, kun taas edellisen ainekset ovat nopeasti häipyviä, aineettomia tapahtumia (värähdysliikettä eivätkä, kuten H. J. Uldall Allénin mukaan on sanonut »ilmaa»), joiden pelkkä tarkkailukin vaatii akustis-fysiologista tietoutta ja välineistöä. Johonkin kieleen kohdistuvan grafemaattisen tutkimuksen tehtävät ovat ylimalkaisesti hahmoteltuina seuraavat:

1) Asianomaisen kirjoskielen eriaikaisten kirjoitusyksikköjen, grafeemien, niin perusgrafeemien kuin monien muidenkin luettelointi. Jos on kysymys sellaisesta kirjoitusjärjestelmästä, jota vanhastaan on osattu lukea, tämä tehtävä on ratkaistavissa yleensä yksinkertaisella tavalla. Se segmentointimenettely, jota Allén kuvaa tutkimuksessaan laajanlaisesti luvussa »Segmentering» (s. 54—79), lienee varsin harvoin tarpeen. Puheenalainen luettelointi käsittää tietysti kaikki kirjoitusmerkit, siis muutkin kuin kirjaimet. Kuvaus voi olla sekä syn- että diakroninen.

2) Erityistä huomiota on omistettava asianomaisen kirjoskielen ja sitä vastaavan puhutun kielen yksikköjen vastaavuudelle, ts. asianomaisen kirjoskielen kunkinaikaiselle lukemistavalle.
3) Kirjoskielen (enimmäkseen lukupuhunnan kautta tapahtuva) vaikutus puhuttuun kieleen muodostaa oman mielenkiintoisen lukunsa kielitieteessä.

4) Niiden piirteiden selvittely, joissa kirjoskieli osoittautuu riippumattomaksi puhutusta kielestä (esim. kirjoitustradition muodostuttua). Huomautan tässä erikseen kirjoituksen estetiikan olemassaolosta (ks. tästä Béla Zolnain rikassisältöistä artikkelia »A látható nyelv» (= Näkyvä kieli) unkarilaisessa aikakauskirjassa Minervassa (V, Budapest 1926, s. 18—71).

5) Jos kirjoskielen ja äännöskielen vastaavuussuhde on selvitetty, on mahdollista kuvata jonkin kielen rakenne ja vaiheet suurelta osalta asianomaisen kielen molempiin parikkeihin kohdistuvasti. Tässä kuvauksessa kummankin kielen erityispiirteille on kuitenkin omistettava huomiota.

Kirjos- ja äännöskielen tutkimuksen tasa-arvoisuus, jota ohjelmallisissa lausunnoissa on korostettu, on kysymys, johon on paras olla yrittämättä täsmällistä ja yleistä myöntövastausta. Kun monet kaikkein mainehikkaimmat kielitieteelliset keksinnöt liittyvät juuri kirjoitukseen
(nuolenpääkirjoituksen, hieroglyfien, lineaari-Bn, Orkhon-joen kirjoitusten, Indus-sinettien lukemiseen), ei kukaan liene vakavissaan voinut-

(143)

kaan epäillä kirjoituksen tutkimuksen kielitieteellistä arvoa. Selvä on kuitenkin, että kirjoitukseen liittyvä tutkimus voi olla myös mitättomiin asioihin kohdistuvaa ja sikäli siis kielitieteen kannalta katsoen vähäarvoista. Kaikki riippuu siitä, minkälainen probleema kulloinkin on esillä. Kukaan ei voi eikä halunne kieltää, ettei kirjoitus (nimenomaan edellä esitetyllä tavalla itsenäiseksi kielisysteemiksi käsitettynä) tarjoaisi myöskin yhtä merkitsevää tutkimusainesta kuin puhuttu kieli.

SUMMARY

On the fundamentals of the study of the written language

The author first discusses the question what is meant by the autonomy of written language, often emphasised lately (for example by Sigurd Allén in his study Grafematisk analys som grundval for textedering, Göteborg 1965). Of course it cannot mean complete independence of written language from spoken language, for at least the alphabetic written languages have emerged on the basis of spoken languages. Genetically alphabetic written languages are in fact, as has been said, second-hand languages, epiphenomena. This historical fact does not, however, prevent written languages from being language systems in the way of spoken languages. Their optical signs are entirely different from acoustic signs of spoken languages. Their basic symbols do not cover the number of the basic symbols of spoken languages. Particularly we must discard the notion which previously prevailed and greatly contributed to the subordinate position of written language, that the referents of the expressions of written language always point to elements of spoken language. The referents of written language are in principle quite similar to those of spoken language. How written language is understood belongs to the study of silent reading. If something written is read aloud, it is being translated into spoken language. The result is spoken language, admittedly to some extent different from free speech. This mode of speech needs its own term, considering how common it is and also considering the fact that by means of it spoken language is influenced by written language. The author calls it reading-speech (which can, in the same way as free speech, be eye-to-eye speech, that is speech during which the speaker and the hearer see each other, or blind speech, during which the speaker does not see the hearer).

(144)

Although written Finnish, English etc. and spoken Finnish, English etc. are independent as language systems, the respective pairs are looked upon as identical languages. Is this justified? The reason is the isomorphism between the members of these pairs, whose existence is to be expected on the basis of the origin of alphabetic written language. If sufficient isomorphism does not exist, the sameness of a written language and a spoken language is out of the question. The relationship between written and spoken language has often been referred to as a matter of representation. Written language is said to be representative of spoken language. As this is not always the case, and as spoken language, on the other hand, can be representative of written language (for instance if something written is read to an audience), representation is linguistically of no significance.

The clear understanding of the autonomy of optical and acoustic language systems has resulted in terminological formulations of increasing accuracy. In spite of this we still find uses reminding of the time when a letter denoted both acoustic and optical elements of language. A mistake of this kind is to say that phones are enclosed in brackets. Phones (or phonemes, for that matter) can never be marked off by brackets.

The most notable of the more precise terms which try to serve the general notion of written language which is gaining ground is the introduction of the terms graph and grapheme (the latter of these two was used the first time by present author in an article on the relationship between written and spoken Finnish published in Virittäjä in 1932). The author shows that the accuracy aimed at by the use of these two terms cannot be achieved because everyday usage, to which also scholars are tied, prevents graph and grapheme from denoting different things in the way they were intended. It is characteristic of everyday language that among appellatives (such as graph and grapheme) some refer to entities as members of a certain group, while others refer to the group itself. An illustrative example is provided by the appellative letter. In some cases it refers to a visible entity as a member of a certain group (e.g. in the sentence This letter here is not correct), in others, again, it refers to a group (e.g. To the properties of letters belongs also their frequency). The same is true of graph and grapheme. In everyday usage they are no longer differentiated. Attempts have been made to provide graph with a referent belonging to reality, but it has definitely also manifestations referring to a group. If, for instance, I write on a paper with a pencil two graphite a's, I can say that they are graphs, but also that they are the same graph. In the latter statement graph refers to a group (as in

(145)

reality there are two separate things). The same is true in the case of grapheme.

For this reason the elements of a set and the set itself must be denoted by expressions that differ from the everyday use of appellatives. The present author and Uuno Saarnio have in their article "Grundlegende Tatsachen der Worttheorie" (Erkenntnis IV, 1934) denoted the elements of a set of graphemes by grapheme t0 and the set by grapheme t1. The term graph is superfluous. The real graphemes i.e. the graphemes t0 form sets in several ways. The most important of these sets constitutes the basic graphemes of each written language. There are also sets of graphemes, the reading of whose elements is comparatively exactly defined. They are transcription graphemes.

The objects of graphemics are: 1) the listing of the diachronic units of writing, the graphemes — both the basic ones and other major graphemes — of the language in question; 2) special attention has to be paid to the correspondence of the units of the written language in question and the corresponding spoken language, in other words to the way of reading the written language at different times; 3) the influence of written language on spoken language is an interesting topic in itself; 4) study of the characteristics in which written language shows itself independent of spoken language (for instance after the emergence of the writing tradition); 5) if the relationship between written and the spoken language has been established, it is possible to describe the structure and development of a given language, in a way which deals with both members of the pair at the same time.