Kieliopista sanotaan tavallisesti – ja epäilemättä oikein –, että se on tai että sen pitäisi olla jonkin kielen järjestelmällinen kuvaus. Jos tällaisen määritelmän sisältämät ilmoitukset: j ä r j e s t e l m ä l l i n e n ja k u v a u s tai e s i t y s, kuten myös sanotaan, ilmaisisivat arv. kuulijoilleni hyvin paljon ja jos he jo niiden perustuksella ymmärtäisivät kieliopin rakenteen, sen sisällyksen kaavan yksityiskohtia myöten, ei minulla olisi sanottavaa aihetta jatkaa esitelmääni, joka koskee kieliopin rakennetta, tämän pitemmälle. Esitettävä olisi tällä jo sanottu. Ilmeistä kuitenkin on, etteivät ilmoitukset järjestelmällinen ja kuvaus tai esitys sano vielä kovinkaan paljon kieliopista eikä sen rakenteesta. Sen vuoksi on syytä yrittää kielioppiin sisällytettävien asioiden suhteellisen yksityiskohtaista luettelemista ja samalla kieliopin rakenteen tarkempaa valaisemista.

Mitä siis odotamme kieliopilta tarkemmin sanoen? Minkälaista sen pitää sisältää ollakseen todella jonkin kielen järjestelmällinen kuvaus?

Käsiteltävä asia saa ehkä sopivaa alkuvalaisua, jos kuvittelemme, että meidän olisi kirjoitettava järjestelmällinen esitys eli siis vain kielioppi sellaisesta kielestä, jossa on vain kaksi erilaista merkkiä : a ja b sekä niiden p e r ä k k ä i s k o m b i n a a t i o t (myös päällekkäiskombinaatioita voisi ajatella, mutta jätämme ne syrjään): ab ja ba. Saattaa näyttää turhantarkkuudelta, jos tässä erikseen huomautan, että ne kaksi merkkiä tai voisimme sanoa s a n a a, jotka tähän kuvittelemaamme kieleen sisältyvät, eivät ole nuo tuossa taulussa olevat kaksi valkeata liitukuviota, nuo äsken piirtämäni, jotka voisin helposti pyyhkiä pois, niin että asianomaisessa kielessä ei enää siis olisi yhtään sanaa, koska olisin hävittänyt ne. Tietysti sellaistakin kieltä voisi ajatella, jossa olisi vain kaksi konkreettista merkkiä, esimerkiksi juuri nuo tauluun kirjoittamani kuviot. Sellaista kieltä olisi kuitenkin kovin hankala käyttää mihinkään. Jopa noiden kombinaatioidenkin muodostaminen olisi hyvin tukalaa. Miten saisin tuon liitua olevan a:n tuosta irti ja siirretyksi b:n viereen taikka päinvastoin b:n irti ja siirretyksi a:n viereen, sitä en oikein ymmärrä. Onneksi sitä ei tarvitsekaan ymmärtää, sillä sellaisen kielen kieliopin kirjoittamista emme nyt ollenkaan ajattele. Ajattelemme vain sellaisen kielen kieliopin kirjoittamista, jossa on kaksi merkkiä, kaksi sanaa tai paremminkin kaksi s a n a j o u k k o a a ja b. Nuo tuossa taulussa olevat liituiset kirjaimet a ja b kuuluvat kumpikin näihin joukkoihin, mutta niihin kuuluu myös rajaton määrä samanlaisia reaalisia, liitua, mustetta, painomustetta jne. olevia kuvioita. On totta, että tämmöisen seikan erillinen mainitseminen on jonkinlaista turhantarkkuutta, sillä on aivan yltyleistä, että jokapäiväisessä puheessa samalla sanalla tarkoitetaan vuoroin jonkin joukon jäsentä, vuoroin itse joukkoa. Kun esim. puhun p ö y d ä s t ä, puheeni voi yhtä hyvin koskea yksityistä konkreettista pöytää kuin pöytää yleensä, jokaista pöytää, pöydän käsitettä, pöydän joukkoa. Samoin on tietysti yleisen käytännön mukaista ja yleensä kai oikeaan t u l k i n t a a n johtavaa puhuminen olettamamme kielen kahdesta sanasta a ja b:stä, vaikka se voidaankin ymmärtää kahdella tavalla: joko tarkoittavaksi juuri noita tuossa olevia liitukirjaimia taikka sitten niitä kirjainjoukkoja, joihin nuokin lukemattomien kaltaistensa kanssa kuuluvat. Jokainen näet tietysti tulkitsee ilmaisuni ilman selityksiä jälkimmäisellä tavalla. Olisi nyt kuitenkin ajateltavissa, etten ilmoittaisi Teille kielemme merkeistä antamaani tietoa juuri jokapäiväisen kielen käyttämällä tavalla, siis tavalla, joka voi antaa aihetta kahdenlaisiin käsityksiin, ensinnäkin siihen käsitykseen, että kielemme merkit eli sanat ovat pelkästään nämä kaksi taulussa olevaa liitupiirrosta, tai toiseksi käsitykseen, että kielemme merkit ovat kaksi sanajoukkoa, joihin kuuluvat mm. nuo liitukuviot, mutta niiden lisäksi suunnaton määrä muita liitukuvioita, jotka ovat samanlaisia kuin ne. Ilmoitus voitaisiin tehdä täsmällisempikin ja siten, että yksityiset konkreettiset oliot merkitään omalla tavallaan ja oliojoukot, olio yleensä, käsite merkitään omalla tavallaan. Selvennänkin siis nyt kaksimielistä ilmoitustani sanomalla, että kieleeni kuuluu k a k s i m e r k k i j o u k k o a, Toinen niistä on a t2 ja toinen b t2 (luettuina a toista tyyppiä tai a tee kaksi). Edellisen merkin tarkoitteena on joukko, johon kuuluu rajaton määrä erilaisia a-kirjaimia, jälk[k]immäisen tarkoitteena on taas [on] joukko, johon kuuluu rajaton määrä b-kirjaimia. Näitä joukkoja voisin myös toistaiseksi sanoa sanoiksi. Noita reaalisia esiintymiä, liituisia, musteisia, näkyviä, isoja, pieniä, huonosti kirjoitettuja, hyvin kirjoitettuja kuvioita, en siis tästä lähtien enää nimitä jokapäiväisen kielen tavoin sanoiksi. Jos näet olemme tarkkoja, niitä täytyy nimittää eri tavoin. Suomessa on niille ollut helppo keksiä oma nimitys siitä syystä, että suomen kielessä on helppo muodostaa uusia sanoja johtamalla. Niitä onkin suomessa nimitetty saneiksi (johdannaisen kantana on sana "Wort"). Ehkä niitä voisi saksaksi nimittää, vokaabeleiksi. Kaiken tämän jälkeen totean siis, että kielessäni, jonka kielioppia ryhdyn kirjoittamaan, on kaksi sanaa, mutta rajaton määrä saneita. Niin ikään siinä on kaksi sanekombinaatiota ja rajaton määrä niiden esiintymiä. Jos menettelemme näin, emme anna sijaa millekään saivarteleville tulkinnoille, vaan olemme täsmällisempiä kuin jokapäiväinen kielenkäyttö. Oppisana sana on siis tässä vaiheessa korvattu kahdella oppisanalla. Saamme hetken päästä nähdä, että tämä ei vielä riitä.

Kaksisanaisen kielemme kieliopin kirjoittaminen on yksinkertaista. Järjestelmällinen esitys tai kuvaus siitä on helposti tehty, sillä se tulee annetuksi sillä, että luettelemme sen sanat ja ilmoitamme[me], minkälaisiin tehtäviin näiden sanojen esiintymiä, saneita voidaan käyttää, ts. sanomme sanaesiintymien mahdollisen merkityksen tai mahdolliset merkitykset. Kielioppiin sisältyy lisäksi ilmoitus siitä, mitkä sanekombinaatiot ovat siinä mahdolliset, molemmatko, vai ainoastaan toinen, sekä edelleen tieto, minkälaiseen tehtävään tai minkälaisiin tehtäviin näitä peräkkäisyhdistelmien esiintymiä voidaan käyttää. Otaksuisin, että tällaisen kieliopin järjestelmällisyyttä ja täydellisyyttä vastaan ei olisi mitään muistuttamista ja ettei kukaan kaipaisi ainakaan mainittavia lisätietoja yli siinä annettujen. Kieliopin alkuhahmo rupeaa näkymään.

Kieliopinkirjoituksen tehtävä laajenee ja samalla myös vaikeutuu kuitenkin melkoisesti ja nopeasti, jos merkkien ja niiden kombinaatioiden määrä lisääntyy. Ensinnäkin saattaa syntyä t e k n i l l i s i ä v a i k e u k s i a. Jos niiden merkkien lukumäärä, joita olemme nyt oppineet sanomaan sanoiksi, käy suureksi - jos on kysymys tuhansista, jopa kymmenistä ja sadoista tuhansista sanoista -, on merkkien luetteleminen samoin kuin niiden esiintymien merkitysten selittäminen erittäin työläs tehtävä. Teknillisistä syistä onkin kielen merkkien luettelointi ja sen merkkien merkitysten selvitys yleensä erotettu kieliopista erityisten teosten, s a n a k i r j o j e n tehtäväksi. Epäilemättä kuuluisi kielen täydelliseen systemaattiseen kuvaukseen myös sen merkkien luettelo, mutta merkkien lukumäärän ollessa hyvin suuri, on siis ollut pakko lohkaista kysymykseen tuleva luettelo erilliseksi esitykseksi, jota sanotaan - kuten kaikki tiedämme - sanakirjaksi. Samalla kieliopinkirjoittajalle mukavalla tavalla emme voi menetellä sanekombinaatioiden lukumäärän kasvaessa niin suureksi, että niiden luetteleminen käy mahdottomaksi. Sellaiset kombinaatioluettelot kuin esim. parlöörien tai sananlaskukokoelmien sisältämät käsittävät tietysti vain häviävän pienen osan kaikista merkkiyhdelmistä, ja niiden esitysmetodin, noudattaminen ei ole praktillisesti mahdollista siinä tapauksessa, että merkkejä on vähänkin runsaammin, tunnettu seikkahan on, että merkkikombinaatioiden määrä kasvaa paljon nopeammin kuin merkkien määrä. Merkkikombinaatioiden esittelyn edessä kieliopinkirjoitus on sellaisen vaikeuden edessä, jota ei voida ratkaista minkään yksinkertaisen teknillisen keinon, kieliopista erottamisen avulla. Merkkikombinaatio-oppi on pysytettävä kieliopissa ja sen esittäminen on suoritettava merkkikombinaatioiden rakenteen kuvaamisen avulla, niinkuin myöhemmin esitän.

Mutta muitakin huomioon otettavia vaikeuttavia seikkoja saattaa nousta - ja tavallisesti nousee - kieliopinkirjoituksen tielle merkkien lukumäärän kasvaessa, ei vain teknillisiä vaikeuksia.
Katsokaamme.

Jos meillä alkuperäisten kahden merkin, kahden sanan sijasta olisi neljä erillistä sanaa - tutulla tavalla merkittyinä: a t2, as t2, b t2 ja bs t2 - kielioppimme saattaa heti käydä jonkin verran mutkikkaammaksi. Meidän ei tarvitse kiinnittää huomiota siihen, että sen sanojen luettelo pitenee, samoin mahdollisten kombinaatioiden luetelma (nyt on kysymyksessä kahdeksan kombinaatiota), sillä piteneminen ei ole niin suuri, ettei luetteloiden esittäminen olisi yhä edelleen helppoa. Teknillisiä pulmia ei ole, mutta tapaus on syytä ottaa puheeksi sen vuoksi, että sen yhteydessä tulee esille eräs seikka, jolla on eri kielten kieliopin kirjoituksessa hyvin suuri merkitys. On näet perin mahdollista, että a t2:n ja as t2:n esiintymien merkitykset poikkeavat toisistaan samalla tavalla kuin b t2:n ja bs t2:n esiintymien merkitykset. Jos näin on asian laita - siten on aivan yleisesti asian laita -, ja niin yltyleisesti tehdään, että kielessämme ei oIekaan n e l j ä s a n a a, vaan että siinä onkin vain k a k s i s a n a a. Näillä kahdella sanalla on kummallakin kaksi muotoa, k a k s i s a n a n m u o t o a, toisen sanan sananmuodot ovat a t2 ja as t2, toisen sanan sananmuodot ovat b t2 ja bs t2. Merkkien lukumäärä ei olekaan siis nyt, kun systemaattisella tavalla yritimme suurentaa niiden lukumäärää, suurentunut, vaan pysynyt ennallaan, kahtena. Nyt toistuu jotakin samantapaista kuin jo edellä. Huomautin äsken, ettemme voi, jos haluamme olla huolellisia ja täsmällisiä kielenkäytössämme, hyväksyä yhtaikaa sellaisia väitteitä, että kielessämme, jonka kieliopinkirjoitus on tehtävänä, olisi kaksi sanaa ja että siinä olisi rajaton määrä sanoja. Molemmat väitteet saattavat olla yhtaikaa tosia tietenkin ainoastaan siinä tapauksessa, että niissä esiintyvä sanaa merkitsee ensimmäisessä lauseessa muuta kuin toisessa lauseessa. Aivan samoin meidän nytkin on mahdotonta todeta, että kielessämme olisi neljä sanaa ja samalla kertaa että siinä olisi kaksi sanaa käyttämättä sanaa ilmausta ensimmäisessä lauseessa toisessa merkityksessä kuin toisessa. Ilmeistä on, että ne oliot, joita on kaksi, eivät ole samoja kuin ne oliot, joita on neljä. Ja aivan samoin kuin äsken tarkensimme sanontaamme käyttämällä a t2:sta ja b t2:sta (ym. samanlaisista muodosteista) oppisanaa sana ja niiden esiintymistä, reaalisista grafeemeista ja foneemoista oppisanaa vokaabeli, aivan samoin meidän täytyy nytkin menetellä. Kirjoitamme tästä lähtien tarkoittaessamme niitä sanoja, joita kielessämme on vain kaksi, a t3 ja b t3 .Teemme näin sen osoittamiseksi, että nyt on kysymyksessä korkeammanasteinen abstraktio kuin tapauksissa a t2 ja b t2. Näitä muodosteita nimitämme tästä lähtien sanoiksi ja ainoastaan niitä. Kielessämme on kummallakin mainituista sanoista kaksi sananmuotoa: as t2 ja a t2 sekä b t2 ja bs t2. Oppisana sana on siis uudelleen ikäänkuin jaettu kahtia, korvattu kahdella termillä. Kaikkiaan olemme jakaneet sen kolmia. Kielessämme ja kielissä aivan yleisesti on olemassa sellaisia muodosteita, joista voi sanoa, että niillä on eri muotoja, että ne ovat taipuvia tai taipumattomia. Niitä sanomme sanoiksi. Ne ovat korkeanasteisen abstraktion tuloksia. Edelleen on olemassa niiden muotoja, ns. sananmuotoja. Viimeksi mainittujen, sananmuotojen siis, reaalisia esiintymiä saatamme vihdoin nähdä ja kuulla, samoin kirjoittaa ja lausua kieltä käyttäessämme (kirjoitan niitä tähän tauluun muutamia: aaa, as as as). Niinkuin edeltä muistamme, nimitämme näitä reaalisia muodosteita vokaabeleiksi ja mikäli kirjoituksessa käsittelemme sellaisia, merkitsemme niitä a t1, b t1:llä, as t1:llä jne. Uudelleen sanotun yhteen kooten alleviivaan siis, että kieliopissa ei saa, mikäli halutaan, että siihen saadaan syntymään selvyyttä, enää huolimattomasti sanoa esim. sen a t3:ea. a t2:ta ja a t1:tä sanoiksi, sillä a t3, a t2 ja a t1 ovat kovasti eri asioita, keskenään aivan erilaisia muodosteita. Se näkyy siitäkin erittäin selvästi, että esille ottamassamme kielessä on vain yksi a t3, mutta kaksi a t2:ta ja rajaton määrä a t1:tä. Vasta sanomme vain a t3:ea, samoin b t3:ea (ja tietysti myös muita niihin verrattavia muodosteita joissakin muissa kielissä) sanoiksi, a t2:ta:, as t2:ta, b t2:ta ja bs t2:ta (ja tietysti muita niihin verrattavia muodosteita) sananmuodoiksi sekä jokaista a t1:tä, as t1:tä, b t 1:tä ja bs t1:tä, jotka tapaamme tekstissä (samoin kuin muita muissa kielissä esiintyviä niihin verrattavia muodosteita) saneiksi (tai sananmuodon esiintymiksi). Tarkemmin voi esittämääni asiaan perehtyä Uuno Saarnion tutkimuksesta Symbolologische Untersuchungen I (Helsinki 19 ). Kieliopinkirjoituksen perusobjektit ovat nyt selvillä. Kieliopinkirjoituksessa on omistettava huomiota ensinnäkin sanoille - voimme niitä käsitteleviä lukuja sanoa sanaopiksi -, toiseksi sananmuodoille - niitä käsittelevää kieliopin osaa voimme sanoa sananmuoto-opiksi - ja edelleen saneille, joita käsittelevää kieliopin osastoa voimme edellisiä esikuvia noudatellen nimittää saneopiksi. Vihdoin kielioppiin kuuluu tärkeänä pääosana sanekombinaatioiden kuvaus. Sen sisältävää kieliopin osaa voimme sanoa tietysti sanekombinaatio-opiksi, ellemme käytä siitä traditionaalista syntaksin nimitystä. ) Kieliopin luuranko alkaa hahmottua.

Minkälaiset asiat tulevat esille s a n a o p i s s a? On selvä, ettei siihen kuulu sanojen luetteloiminen sen jälkeen kuin se on annettu sanakirjojen tehtäväksi. Aivan ohimennen huomautan, että sanakirjoihin ei tietystikään panna saneita, sillä niitähän on niin suunnaton määrä, etteivät ne mahdu mihinkään sanakirjaan. Myöskään sananmuotojen luettelo ei sanakirja ole kuin erityistapauksissa. Milloin sananmuodon esiintymillä on niin sanoakseni epäsystemaattinen merkitys, merkitys jota systeemin kannalta katsoen ei juuri osaisi odottaa, sananmuodot voivat joutua sanakirjaan. Sanakirjaan kuuluvat näin ollen melkein yksinomaan vain sanat. Sanaopille jää silti tarpeeksi tehtäviä. Sen tehtäviin kuuluu ensinnäkin eräiden s a n a l u o k k i e n e s i t t ä m i n e n, mikäli asianomaisen kielen sanasto on jaettavissa sanaluokkiin. Erinomaisen tavallista on, että sanaluokat: t a i p u v a t s a n a t ja t a i p u m a t t o m a t s a n a t ovat kielissä olemassa. Taipumattomilla sanoilla tarkoitamme sellaisia sanoja, joilla on ainoastaan yksi sananmuoto. Huomattakoon, että taipumisesta ja taipumattomuudesta voidaan puhua ainoastaan sanojen ollessa kysymyksessä. Sananmuodoista ei voida sanoa, että ne olisivat taipuvia yhtä vähän kuin että ne olisivat taipumattomiakaan. Saneita voi sanoa taipuviksi tai taipumattomiksi ainoastaan siinä tapauksessa, että puhuu niiden fysikaalisesta taipumisesta. Jos ne on kirjoitettu paperiin, ne taipuvat, kun taivuttaa paperia. Tällaisesta taipumisesta ei kielitieteessä ole ollenkaan kysymys. Eri sanojen taivutuksessa saattaa olla erilaisuutta ja samanlaisuutta. Yhteisten taivutuspiirteiden perustuksella taipuvat sanat voivat muodostaa alaryhmiä. Jos on suomen kielestä kysymys, erottuvat nominaalitaivutuksen ja verbaalitaivutuksen omaavien sanojen ryhmät toisistaan selvästi. Suomessa on tämän mukaisesti kolme sanaluokkaa: nominit, verbit ja partikkelit. Toisissä kielissä voi olla muitakin sanaluokkia, mutta huomattakoon, että sanaluokkia emme voi muodostaa muuta kuin taivutusopillisten tuntomerkkien mukaan. Sanoja ei voida ryhmittää merkityksen eikä myöskään minkään syntaktisten ominaisuuksien perustuksella, sillä sanoilla ei ole merkitystä yhtä vähän kuin mitään syntaktisia ominaisuuksiakaan. Merkitys ja syntaktisia ominaisuuksia voi olla ainoastaan saneilla. Hyvin laajan lohkon muodostaa sanaopissa sananmuodostuksen esitys. Kielen kaikki sanat eivät ole kokonaan vieraita toisilleen. Siinä sukulaisuudessa, joka voidaan erottaa, voi olla säännöllisyyttä ja lainalaisuutta. Se lainalainen riippuvaisuus, jota esim. johtamisen alalla esiintyy, on sanaopin kuvattava. Kieliopissa on tämän mukaisesti oleva sananmuodostusopin osana erityinen johto-oppi. Suomen kieliopissa se esim. on erittäin laaja, koska suomessa voidaan johtamalla muodostaa samasta kannasta lukuisia johdannaisia. Myöskin muunlaista sananmuodostusta on kuin johtaminen, mutta en voi puuttua mihinkään yksityiskohtiin. Kaikki erilaiset sananmuodostustavat kuuluvat siis sanaoppiin.

Kieliopissa on edelleen käsiteltävä sananmuotoja. Sananmuoto-opissa on tehtävä selvää sananmuotojen muodostuksesta, ts. taivutuksesta. Taivutusoppi on sananmuoto-opin alaosasto. Edelleen on sen välttämättömänä ainesosana eri sananmuotoluokkiin kuuluvien sananmuotojen esiintymien merkityksen kuvailu. Sananmuoto-opissa on siis selvitys esim. yksikön ja monikon nominatiivista ja sen tehtävistä, genetiivistä ja sen tehtävistä, imperatiivista ja sen tehtävistä jne. Sellaisessa monimuotoisessa kielessä kuin suomessa sananmuoto-oppi on helposti kieliopin laajimpia lohkoja.

Systemaattisesti edeten joudumme tämän jälkeen kieliopissa tekemään selkoa saneista ja niissä esiintyvistä lainalaisuuksista. On olemassa mm. saneiden muodostusta, jolle on omistettava huomiota. Tällainen luku on sisällytettävä saneoppiin. Suomessa on esim. mahdollista mm. nominatiiviesiintymiin liittää loppuliite ni saneen pysyessä edelleen nominatiivin esiintymänä (talo das 'Haus' , taloni 'mein Haus'), sama suffiksi voi esiintyä lukuisissa muissakin tapauksissa, esim. inessiiviin se voidaan liittää: talossa 'in dem Haus', talossani 'in meinem Haus' jne. Preesensin yksikön 3. persoonan, esiintymään tulee 'er kommt' voidaan liittää pa aines uuden saneen ollessa yhä edelleen preesensin yksikön 3.pers.:n muodon esiintymä (tuleepa 'er kommt ja' ) jne. Luonnollisten kielten saneiden tarkastelu antaa aihetta huomata niiden rakenteessa määräpiirteitä, ensinnäkin rakenneosia, toistuvia äänteitä tai - grafeemikielen ollessa kysymyksessä - kirjaimia. Niin ikään on havaittavissa, että näiden äänteiden tai kirjainten läheskään kaikki kombinaatiot eivät tule asianomaisessa kielessä, sen saneissa kysymykseen. Usein on äänteiden käytössä selviä rajoituksia tai muita lainalaisuuksia, esim. suomessa vallitsee vokaalisointu, mikä merkitsee sitä, että saneet ovat yleensä joko etu- tai takavokaalisia, edelleen sellainen lainalaisuus, että mikään tavu ei ala yhtä useammalla konsonantilla, mikäli on omaperäisestä sanastosta kysymys. Saneopissa voimme näin ollen erottaa erityisen rakenneopin, jota tavallisesti sanotaan äänneopiksi. Äänneopin rinnalla esiintyy yleisesti kieliopeissa luku, jota sanotaan oikeinkirjoitusopiksi. Sellainen liitetään kielioppiin varsinkin siitä syystä, että kieliopit yrittävät yleisesti olla oikeastaan kahden kielen kielioppeja: sekä puhutun että vastaavan kirjoitetun kielen kielioppeja. Oikeinkirjoitusopissa selostetaan lähinnä näiden kahden kielimuodon vastaavaisuutta, niin että varsinaisessa kielioppiosassa ei tarvitse alinomaa puhua sekä kirjoitetusta kielestä että vastaavasta puhutusta kielestä. Riittää kun puhutaan vain toisesta. Oikeinkirjoitusoppi antaa lukijalle tiedon, miten sanottu on sovitettava toiseen kieleen. Siinä on myös selvitys niistä kirjoitetun kielen aineksista, joilla ei ole vastinetta puhutussa kielessä (esim. välimerkeistä). Erittäin tärkeän lohkon muodostaa saneiden kuvauksessa eri saneluokkien esitys. Saneluokkia on yleensä paljon enemmän kuin sanaluokkia ja myös enemmän kuin sananmuotoluokkia. Saneita voidaan näet ryhmittää useilta kannoilta katsoen. Merkitysopilliselta kannalta katsoen syntyy eräitä ryhmiä (ajatelkaamme esim. situatiiveja, asemaa ilmaisevia saneita, interjektioita, saneita, joilla ei ole merkitystä, relaatiosaneita, saneita, jotka vaativat hyvinkin aktiivista tulkintaa kuulijain puolelta sen vuoksi että niiden merkityksenä on suhde, jonka jäseniä ei aina ole ilmaistu, partitiivisia ja impartitiivisia saneita, joilla suomen kieliopissa on tärkeä asema jne.), syntaktiselta kannalta katsoen taas joukko toisenlaisia ryhmiä (esim. substantiivit ovat suomen kieliopissa saneita, joihin liittyy tai voi liittyä kongruoiva määrite; adverbit - edelleen suomen kieliopissa pysyäksemme - ovat saneita, joille on ominaista, että ne eivät missään olosuhteissa voi saada määritteekseen kongruoivaa attribuuttia eivätkä voi itse myöskään olla kongruoivina määritteinä, sitäpaitsi ne tarvitsevat välttämättä vain yksipuolisen täydennyksen). Kun tässä joudun mainitsemaan saneluokat ja niiden moninaisuuden, huomautan vielä, että tavan-omainen ns. sanaluokkajaon perusvirhe on se ettei se ole selvillä siitä, m i t ä s e r y h m i t t ä ä. Tavallisesti selitetään, että tavanomaisen sanaluokkajaon päävikana on se, että siinä katsotaan ryhmiteltäviä vuoroin siltä vuoroin tältä kannalta. Tätä en voi pitää puutteena, sillä kielen aineksia täytyykin katsoa kaikilta mahdollisilta kannoilta. Olennainen puute sen sijaan on - kuten sanoin - sitä lajia, että esim. ryhmitys, joka voi koskea vain saneita, ulotetaan koskemaan sanoja. Kaikkinaisen ryhmittelyn onnistumisen alkeellisena edellytyksenä on, että vallitsee selvyys siitä, mitä yritetään ryhmittää, niin ettei sotketa toisiinsa esim. sanaryhmiä ja saneryhmiä.

Kuten edellä jo sanoin on kieliopin toisen suuren lohkon, sanakombinaatio-opin tai sanokaamme syntaksin hallittava erilaisten sanakombinaatioiden luvuton runsaus kuvaamalla kombinaatioiden rakennetta. Vaikka kombinaatioita on ääretön määrä, on rakenteellisesti erilaisia sanekombinaatioita varsin vähän. Pelkät sanejonot erotettuamme voimme tavata esim. sellaisia sanekombinaatioita, joiden osat ovat rinnasteisia- l. parataktisia, ikäänkuin samanarvoisia. Samanarvoisuus merkitsee tässä tapauksessa sitä, että asianomaisten saneiden suhde johonkin kolmanteen saneeseen on sama (esim. sanejonossa Tapasin sisareni ja veljeni on paratagma sisareni ja veljeni, jonka kummankin osan suhde saneeseen tapasin on sama). Toisaalta on olemassa saneliittoja, joiden osilla on erilainen syntaktinen luonne. Yksi osa niissä, ns, edus- l. pääsane, määrää koko saneliiton syntaktiset ominaisuudet, kun sen sijaan muut saneet l. edussaneen määritteet ovat puheenalaisessa suhteessa merkityksettömiä. Tällaisia saneliittoja sanotaan - kuten tunnettua - alisteisiksi eli hypotaktisiksi saneliitoiksi eli hypotagmoiksi. Esim. Tapasin vanhimman veljeni lauseessa on saneiden vanhimman ja veljeni muodostama saneliitto hypotaktinen ja samoin vanhimman veljeni saneliiton ja tapasin saneen muodostama laajempi saneliitto. Kolmannen saneliittolajin muodostaa ns. neksus. Siinä osat eivät ole rinnasteisia eivätkä alisteisia. Neksuksen syntaktinen luonne on erilainen kuin sen osien. Niin esim. neksus Joku tulee ei voi esiintyä missään laajemmassa kokonaisuudessa samalla tavoin kuin sen joku tai tulee, esim. yhdyslauseessa Luulen, että joku tulee ei kumpikaan asianomaisista saneista ole objektin asemassa, kuten niiden muodostama kokonaisuus on. Toisenlainen neksus suomessa on lauseessa Luulen jonkun tulevan (ns. partisiippirakenne). Tällaisia rakennelajeja on kombinaatio-opin etsittävä muitakin. Suomen kielestä mainitsen vielä yhden tyypillisen syntaktisen säännön esimerkkinä siitä mitä kombinaatio-opin tulee sisältää. Adverbit jakaantuvat merkitysopillisilta ja syntaktisilta ominaisuuksiltaan kolmeen ryhmään. Niistä materiaaliset adverbit, sellaiset kuin esim. nyt 'jetzt' voivat määrittää etupäässä verbisaneita, intensiteettiadverbit, kuten esim. aika 'ganz', voivat määrittää vain adjektiiveja ja materiaalisia adverbeja (esim. aika pieni 'ganz klein', aika hyvin 'ganz gut'), modaalisilla adverbeilla voidaan määrittää kokonaisia lauseita, materiaalisia ja intensiteettiadverbeja, post- ja prepositioita, substantiiveja, adjektiiveja, verbisaneita, lukusaneita). Edelleen on erilaisissa saneliitoissa esiintyvälle kongruenssille omistettava huomiota. Niin ikään on puheessa irtoasemassa, eräänlaisessa ekstrapositiossa olevien ainesten esittelyn luonnollinen paikka syntaksissa, koska nämä ainekset esiintyvät irtoasemassa juuri erilaisten saneliittojen suhteen.

Vihdoin nousee esiin kysymys, mihin kaiken tämän jälkeen ns. lause on syntaksista jäänyt. Lauseen käsittely kieliopissa riippuu ymmärrettävästi olennaisesti siitä, mitä nimitämme lauseeksi. Jos lauseeksi nimitetään sitä, mitä edellä olen sanonut neksukseksi, lauseen käsittelypaikka on jo käynyt ilmi. Mutta omasta puolestani olen menetellyt Suomen kieliopissani siten, että olen katsonut lauseeksi sellaisen saneen tai saneliiton, joka esiintymäympäristössään erottuu omaksi ymmärrettäväksi kokonaisuudekseen niin, että sitä mahdollisesti edeltävä puhe tai kirjoitus samoin kuin sitä mahdollisesti seuraavakin puhe tai kirjoitus kuuluu läheisemmin joko edeltävään tai seuraavaan kokonaisuuteen. Tällä ei ensinkään väitetä, että puhe etenisi lauseina. Päinvastoin lauseiden rajat voivat usein olla niin sumeat, että lauseittaisesta etenemisestä on vaikea sanoa mitään. Mutta tosiasia toisaalta myös on, että empiirisessä kokemuksessa on verraten usein sellaisia kielellisiä kokonaisuuksia, joita mainitulla tavalla voidaan nimittää lauseiksi. Lauseet voivat tietysti olla yksisaneisia yhtä hyvin kuin monisaneisiakin. Edellisessä tapauksessa niiden systemaattisesti oikea käsittelypaikka on saneoppi, jälkimmäisessä tapauksessa taas lauseoppi.

Tällaiseksi näen kielen systemaattisen kuvauksen eli kieliopin rungon. On tietysti myös mahdollista antaa traditionaalisille ja muillekin esittämistavoille enemmän sanansijaa kuin tässä olen tehnyt. Haitatta esim. voinee kieliopin aloittaa erityisellä osalla, jonka nimenä on äänneoppi. Tärkeätä vain on, ettemme tee esittämistavalle sellaisia myönnytyksiä, jotka ovat omiaan haittaamaan asioiden oikeaa käsittämistä ja käsittelemistä, niin että esim. kuvaamme siellä sanoja, missä itse asiassa on kuvattava saneita.