Kansalliskirjallisuutemme käsitteestä.

Eräs Snellmanin, „suurimman suomalaisemme” raskaimpia huolia ja ankarimman ponnistuksen esineitä oli suomenkielisen kirjallisuuden, kansalliskirjallisuuden syntyminen ja luominen. Suomenkielisen kirjallisuuden välttämättömyyttä, sen ehdotonta tarvetta Snellman helposti ymmärrettävistä syistä on useamman kuin yhden kerran kaikella ominaisella lujuudellansa ja voimallansa teroittanut. Kansalliskirjallisuuden kehittäminenhän oli kansamme elinehtoja. „Suomella ei ole kansalliskirjallisuutta” (Saima 1844), se on Saimassa ja muuallakin monesti toistuva ajatus ja tähän aiheeseen sekä tämän puutteen korjaamismahdollisuuksiin ja -keinoihin hän useassa eri yhteydessä palaa. Minkä verran positiivista Snellman tässä suhteessa todella aikaansai ja minkä verran hän välillisesti on vaikuttanut Suomen kansalliskirjallisuuden syntymiseen ja edistänyt tätä kansallisessa sivistyselämässä keskeistä asiaa, siitä riittänee tässä osoitukseksi yksin sekin, että Aleksis Kiven kirjallinen työ olisi ehkä ilman Snellmania jäänyt syntymättä suomenkielisenä.

Mutta puuttumatta tähän Snellmanin elämäntyön puoleen saanen viivähtää eräässä toisessa seikassa, joka kuuluu samaan yhteyteen, nimittäin siinä kirjallishistoriallisessa vallankumouksessa, jota Snellmanin julistus „Suomella ei ole kansalliskirjallisuutta” merkitsi. Runebergin ja monen muun mainehikkaan ruotsalaisen runoilijan päivinä nämä sanat olivat ainakin jossakin mielessä vallankumouksellisia. Niissä ilmaistaan näet ehkä ensimmäisen kerran täysin selvästi se käsitys suomalaisesta kansalliskirjallisuudesta, jonka nykyhetki voi tunnustaa omakseen ja joka tuntuvasti poikkeaa aikaisemmista käsityksistä.

Käsitys siitä, mikä kuuluu Suomen kirjallisuuteen, se on aikojen kuluessa suuresti muuttunut ja ollut erilainen eri aikakausina. Ensimmäisissä vaiheissaan suomalaiseen kirjallisuuteen luettiin kuuluvaksi kaikki se, mikä maamme rajojen sisäpuolella tuotettiin tai meikäläisten miesten toimesta painatettiin. Sen käsityksen mukaan suo-


2

malaisen kirjallisuuden pelto kasvatti latinalaisia, ruotsalaisia ja vähin suomalaisiakin erialaisia teoksia. Saman käsityksen mukaan myöskin käännösteos, sanokaamme Lutherin vähän katkismuksen suomennos tai ruotsinnos oli kirjallisuuttamme ja kirjallisuutemme historian kohde. Vähitellen on tähän laveaan kirjallisuuskäsitykseen, jota vanhimmat kirjallisuushistoriamme ¹) ja osin vielä uudemmatkin kuvastavat, syntynyt erilaisia rajoituksia.

Siitä on jo melko varhain rapissut opettavaisuuden tai rakentavaisuuden vaatimus. Myöskin sellainen teos, joka ei enää tarkoittanut valistamista, esim. runo liittyi kirjallisuuteemme. Jopa vähitellen on käynyt niin, ettei suoranaisesti opettamiseen tähtäävä teos enää kuulu varsinaiseen kirjallisuuteemme. Vuosisadoissa mitattavaa aikaa ei ole ennättänyt kulua siitä, jolloin teoksen alkuperäisyyttä alettiin pitää välttämättömänä. Sen käsityksen päästyä valtaan ei teoksen kääntäminen siis enää ole ollut yhtä suuri ansio kuin omintakeisen sepittäminen. Taiteellisuus, teoksen kuuluminen taidekirjallisuuteen, t.s. kirjallisuus-käsitteen ahdistuminen sikäli, ettei sillä enää tarkoitettu pelkkää painetun sanan muodostamaa kokoelmaa, vaan nimenomaan taidekirjallisuutta, se ei sekään ole iältään kovin vanha määräys; missään tapauksessa se ei ole kuulunut alkuperäiseen kirjallisuuskäsitteeseen. Historiallisten olojemme voimasta on meillä suomalaiseen kirjallisuuteen viimeksi liittynyt suomenkielisyyden rajoitus. Sillä alueella, jolla nykyhetken suomalaisen kirjallisuuden historia, mikäli se ei tahdo olla vain yleistä sivistyshistoriaa, liikkuu, ei ole enää yksinomaan opettamista ja valistamista tarkoittavia teoksia, sanokaamme jotakin „Hyödyllistä huvitusta luomisen töistä” vastaavaa tuotetta, ei käännösteoksia, esim. uutta raamatunsuomennosta, eikä ole myöskään ulkomaisilla kielillä painettuja; on vain alkuperäinen suomenkielinen taidekirjallisuus.

Käsitys siitä, mikä on maamme kansalliskirjallisuutta, joka siis on alkanut sellaisesta käsityksestä, mikä sulki piiriinsä kaiken mitä ikinä maan rajojen sisäpuolella kirjallista tuotettiin ja joka on päätynyt siihen, että se sisältää vain äidinkielisen alkuperäisen taidekirjallisuutemme, on elänyt Snellmanin kirjoituksissa, joissa tehostetaan „Suomella ei ole (nim. vielä) kansalliskirjallisuutta” yhden merkitsevimmistä vaiheistaan. Tarvinneeko sanoa, että Snellman tahtoi näillä sanoillaan irroittaa suomalaisen kirjallisuuden käsitteestä kaiken sen, mitä hänen aikoihinsa mennessä ja sen jälkeen on m.m. ruot-

_______
¹) Esim. kirjallishistoriallisen tutkimuksemme esikoinen A. A. Stiernmanin Aboa literata (Tukholmassa 1719).


3

sin kielellä maassamme tuotettu. Runeberg esimerkiksi—kaikkein suurimman nimen mainitakseni -- kuuluu näin ajatellen kansalliskirjallisuuteemme vain sikäli, että hän on siihen kuulunut, että t.s. on ollut aika, jolloin kirjallisuutemme piiri oli niin laaja, että siihen saattoi mahtua myöskin ruotsin kielellä laadittu kirjallisuus. Nykyjään se on mahdotonta. „Ei näet kukaan liene vielä kuullut puhuttavan kansalliskirjallisuudesta, joka ei käytä kansakunnan omaa kieltä. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi milloinkaan kieltäytyä yhtymästä siihen mielipiteeseen, että maan omakielisen kirjallisuuden puuttuminen todistaa myös kansalliskirjallisuuden puuttumista” (Snellman Saimassa 1844). Kirjallisuuden käsite on täten muuttunut. Kuka voi ennustaa, mihin suuntaan se tulevaisuudessa vielä on kulkeva?

Yhdessä kohden Snellman kuitenkin teki poikkeuksen, hän tunnusti mielellään, että meillä on kansallista runoutta. „Että on olemassa suomalaista runoutta, ja että sen taso on korkea, on vakaumus, jolla onneksi suomalaisessa kansanrunoudessa on vakuuttava oikeutuksensa todistus. Suomella on Kalevalassa eepillinen runoelma, niin alkuperäinen kuin vain harvoilla kansakunnilla. Tässä laulussa on erittäin kauniita osia ja sen kokonaisuus osoittaa yhtä ominaista maailmankatsomusta kuin se kansanelämä on, jota se kuvailee. Sekä eräät Kalevalan lyyrilliset osat että rikkaan Kantelettaren lauluista joukko, ne voivat kilpailla kaikkien aikojen ja kaikkien maitten ihanimpien runollisten luomusten kanssa.” Siinä mielessä voidaan kuitenkin sanoa, ettei meillä ollut runouttakaan, että meiltä puuttui ns. taiderunous, jolla Snellman tarkoitti runoutta, joka on lähtöisin sivistyneistön piiristä. Sikäli Suomi oli siis ilman taiderunouttakin, niinkuin se oli ilman suorasanaista kansalliskirjallisuutta.

Snellmanilaisen kansalliskirjallisuuskäsityksen ensimmäinen suuri realisoija oli Aleksis Kivi. Aleksis Kivi edusti, jopa täysin tietoisesti joka suhteessa Snellmanin käsitystä siitä, kuka on kansallinen kirjailija, ja hänen tuotantonsa vastaa niitä vaatimuksia, jotka Snellman asetti suomalaiselle kirjallisuudelle. Sanoin tietoisesti, sillä ainoastaan kirjallisesta ja taiteellisesta kansallisesta omalaatuisuudestaan selvillä oleva kirjailija voi lausua esim. sellaisia kirpeitä arvosteluja kuin Aleksis Kivi eräistä runoilija-aikaisistaan.

„Hän edusti”, niinkuin eräs Kiven tutkija sanoo ¹), „heidän oppineessa, enemmän tai vähemmän akateemisessa seu-

_______
¹) J. V. Lehtonen tutkielmassaan Kiven Suomenmaa runosta, painettu albumiin Hämeenmaa I (Hämeenlinna 1928) ja teokseen Runon kartanossa (Helsinki 1928).


4

rassaan niin sanoaksemme luonnonnerollisuutta, joka tosin oli harjoitellut lentoneuvojaan ihmiskunnan suurimpien runoilijain mielikuvitusretkillä ja myös ottanut eräät runolliskielelliset teoriat ja järjestävän ja hallitsevan taiteellisen harkinnan palvelukseensa, mutta joka sittenkin kuohui hänessä väkevämpänä, alkuvoimaisempana kuin kenessäkään muussa. Hänen kielensä oli katkeamattomassa elimellisessä yhteydessä tuoreen, kaavoihinsa kangistumattoman kansankielen kanssa, ja sen värikkyys, vivahdusrikkaus, sointuisuus, vehmaus olivat silloin ja ovat vielä nykyäänkin vertaansa vailla kirjallisuudessamme. Hänen aihepiirinsä pysyi yleensä niin lähellä suomalaista kansaa, maaseutua ja sen luontoa, että hän on siinäkin suhteessa yksinäinen aikalaistensa joukossa. Romanttisen kaukokaipuun ja lempeän haavemielen ohella onkin tämä vankka maapohjaisuus ja kansanomaisuus Aleksis Kiven runouden tärkeimpiä luonteenpiirteitä”. Tämä supisuomalaiseen olemukseen perustuva vaistomainen itsetunto sai hänet myös runoilemaan uudestaan Maamme laulun, tekemään runon, jonka hänen teoksistaan tunnemme Suomenmaa nimisenä.

Mutta vaikka Snellmanin esittämä kirjallisuuskäsitys näin ulkonaiselta olemukseltaan näyttääkin vallankumoukselliselta, se on vallankumouksellisuutta, kehityksen jatkuvaisuuden katkaisemista vain varsin vähäisessä määrässä. Sillä: mitä on kansallinen, kansanomainen kirjallisuudessa? Samaa kuin muussakin elämässä, nimittäin traditionaalisuutta, perinnänomaisen kunnioittamista, juurten voimasta kiinnipitämistä. Kansanomaisuus on nojautumista siihen, mikä on ominaista kansakunnalle. Se[n] on vieraantuneen tietoista yhteyden etsimistä sen kanssa, minkä se on menettänyt tai ollut menettämäisillään. Meidän kirjallisuutemme ei ollut Snellmanin aikoina ja hänen elävän käsityksensä mukaan ainoastaan kielellisesti vaan muussakin suhteessa vierasta meidän isillemme ja esi-isillemme. Niinpä sen „suomentuminen”, kuten Kivi sanoi, oli ensimmäinen askel kohti sitä meille ja isillemme kuuluvaa perintämaailmaa, jolle mm. suomenkielisyys on ominaista. Ja kaikki muu on samalla linjalla. Se kansallinen laatu, joka esim. Kiven teoksissa ilmenee, se on jo astetta syvemmällä, se ei rajoitu enää vain kieleen. Siihen sisältyy vielä muita ominaisuuksia, jotka lähentävät sitä johonkin suureen suomalaiseen perinnänomaisuuteen.

On selvä, ettei kansanomaisuudelle ole oleellista sen nojautuminen erääseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kansanluokkaan sen takia, että tällainen kansankerros on olemassa. Tämä nojautuminen siihen tapahtuu yksinomaan sen takia, että olemme tottuneet


5

näkemään yhteisessä kansassa kansallisesti ominaisinta parhaiten säilyneenä. On kirjallisuuksia, joissa kansanomainen virtaus ei olekaan aina merkinnyt nimenomaan rahvaaseen nojautumista, tietoista kosketusta alimpien kansankerroksien kanssa, vaan keskiluokan kanssa. Mainitsen esimerkkinä Unkarin kirjallisuuden, jolle kansanomaisuns on muuten merkinnyt enemmän kuin minkään muun maan kirjallisuudelle (sitä tietähän Unkarissa syntyi Petöfin ja Aranyin kannattama kansallinen klassiikka). Unkarin kirjallisuus, niin kauan kuin maan keskiluokka oli perimätietojen ja -tapojen tallentaja, nojautui juuri siihen. Se että kansallinen meillä on merkinnyt jotakuinkin samaa kuin kansanomainen, se on historiallisten olojemme tulos ja määräämää. Itse asiassa on kuitenkin yhdentekevää, missä traditiot parhaiten ovat säilyneet.

Kansallinen harrastus, se on suuri traditioitten pelastusliike edistyvässä maailmassa. Se tahtoo olla silta esi-isiemme ja jälkeläistemme välillä. Se ikäänkuin vartioi kasvumme ja nousumme jatkuvaisuutta vaalien juuria, etsien kansallisen samaisuuden taetta etenevässä ajassa. Sille korvamme kallistaessa me ikäänkuin kuuntelemme entisen kotimme opetuksia, varoituksia ja neuvoja. Se on tulevaisuutta takaa-ajavan, tulevaisuuden kintereillä rientävän menneisyyden ikuinen läsnäolo, alituisesti toimiva säilyttävä historiallinen voima.

Oman menneisyytemme kunnioitus ja sen tulosten siirtäminen tulevaisuuden kehitykseen on meillä—tarvinneeko sanoa—myöhäsyntyinen, eikä vieläkään ole yleistä. Mutta o m a i n traditioitten kunnioittaminen ei ole vähäisempi tekijä kuin itse edistymisen vaisto. Niitten vaalinta, traditionaalisuus ei koskaan voi merkitä seisausta. Tämän traditionaalisuuden, isien kunnioituksen mahtava ilmenemismuoto on myös Snellmanin kirjallisuusohjelma kaikesta näennäisestä vallankumouksellisuudestaan huolimatta.

Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Snellman-juhlassa Turussa 12. V. 1928.

Aarni Penttilä.