|
|
|
Vähäisiä kirjelmiä LXVII
Suomen attribuutista1. Seuraavassa tutkielmassa käsittelen eräitä puutteita, jotka tekevät attribuutin määritelmän mielestäni tieteellisesti epätyydyttäväksi, sekä koko tämän lauseenjäsenkategorian kirjavuutta. Tarkoituksena on t.s. osoittaa, että kielioppiemme tavanomaisessa käsityksessä attribuutista on moitittavaa sekavuutta ja että tähän lauseenosaan (samoin kuin useihin muihinkin) sisältyy probleemoita siitä huolimatta, että tieteellinen kirjallisuus attribuutin kohdalla on suhteellisen yksimielinen. Tämän repivän ja niinsanoakseni negatiivisen toteamisen ohessa on silmämääränä luonnollisesti myöskin ollut etsiä jotakin hyväksyttävää j a selvää entisen tilalle. Kieliopin järjestelmä ja samaten myös sen yksityiset käsitteet ovat aina sitkeästi uhmanneet tieteellistä kieliopin kirjoitusta; sen vuoksi olenkin iloinen, jos tässä kirjoituksessa olisi edes muutamissa kohdin hyväksyttävää ainesta tulevaisuuden tieteelliseen suomen kielioppiin. Käsittelyni on kyllä useissa kohdissa jäänyt melko ylimalkaiseksi, enkä ole voinut ottaa esille läheskään kaikkia asioita ja kysymyksiä, jotka liittyvät tähän aineeseen, mutta siihen on osaltaan vaikuttanut tämän julkaisun kirjoitusten rajoiteltu tila, joka on vaatinut karsimaan monelle taholle haarantumaan pyrkivää esitystä.1 torppa, joissa on turvekattoinen ja turvekattoinen ovat torpan välittömiä määräyksiä.) 1 Jos taas välittömyydellä ymmärrämme (niinkuin todennäköisesti yleisimmin tehdäänkin) sitä niinikään f o r m a a l i s t a, lauseen ulkonaiseen muotoon kuuluvaa —seikkaa, mihin SETÄLÄn kielioppi sulkeissa olevalla ilmoituksella ”ilman verbin apua» viittaa, On huomattava eräs seikka, joka mielestäni vakuuttavasti tekee tyhjäksi käsiteltävänä olevan osan attribuutin määritelmää. Substantiiveilla voi näet olla, myöskin suomessa, määräyksiä, jotka välittömästi, ilman verbin apua liittyvät niihin olematta attribuutteja ja. Mainitsen esimerkkeinä A. V. KOSKIMIEHEN Valikoimasta suomalaisia sananlaskuja (Helsinki 1929) sananparret: Hitaiset herrain kiireet (204), Hupa huttu, viepä velli, kaali kaikkia parahin (290), Hyvä huttu, lämmin lankainen (291), Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi (357), muualta: Mies se, joka sen teki ; Kaunista rakkautta mokomakin . Näissä virkkeissä eivät sanat hitaiset, hupa, viepä, kaikkia parahin, kirjava, kirjavampi, mies, kaunista rakkautta muodosta attribuuttijäsentä. Voidaan ehkä sanoa, että tässä luetellut samaten kuin muutkin samantyyppiset virkkeet ovat sikäli vaillinaisia, että niistä elliptisesti puuttuu tuo tärkeä on verbi. Tällä vastaväitteellä ei liene kuitenkaan paljoa pelastettavissa. On näet ensinnäkin todennäköistä, että mainitsemissani sananlaskuissa ei koskaan ole ollutkaan on sanaa ja että historiallisesta ellipsistä ei siis voi olla kysymyskään. Toiseksi (mikä on tärkeämpää): jos suomessa on olemassa edes mahdollisuus liittää muitakin määräyksiä kuin attribuutteja substantiiveihin ”ilman verbin apua”, ei ole paikallaan maini- _____ 1 Subjektin määräykseksi käsittää predikaatin esim. NOREEN; predikaatti on hänen mukaansa subjektin„>prinsipaaligloosan määräys, »aksessorigloosa,>. (Vårt språk V 153). N.s. kielioppikomitea edustaa kyllä toista kantaa mietinnössään (ilm. 1915 ks. ss. 124-5). Komitean kannanotto nojautuu kuitenkin mielestäni kestämättömiin perusteisiin, joihin kiinnitän huomiota jäljempänä.—Tässä yhteydessä voinee mieleenjuohtumana viitata—vaikka sillä ei mitään asiallista merkitystä olekaan—siihen, että ranskan kieliopissa predikaattia kutsutaan attribuutiksi. (7) ta tässä puheena ollutta muodollista piirrettä attribuutin tuntomerkkinä. Yhtä suurella oikeudella voitaisiin näet ilmoittaa, että attribuutin perustavana formaalisena ominaisuutena on esim. täydellinen kongruenssi (attribuutti taipuisi siis ylijäsenensä mukaisesti), jota ominaisuutta tosin sitten ei esiintyisi sellaisissa tapauksissa kuin esim. tyttö raukalla, pojan kirjaan, tuomikko tavan takana j.n.e. Attribuutin määritelmässä ei t.s. voitane mainita sellaisia ominaisuuksia, jotka toisinaan ovat attribuutilla, toisinaan taas siltä puuttuvat. Sitäkin epäiltävämmäksi käy verbin puuttumisen tärkeys attribuutti + sen ylijäsen ilmausliitoista, kun pidämme silmällä eräitä sellaisia kieliä, joissa predikaattiverbiä on ei ole edes luvallista käyttää (eräitä määrättyjä tapauksia lukuunottamatta) meidän n.s. predikaatintäytettä vastaavan ilmauksen yhteydessä. Näissä kielissä siis attribuutti ja predikaatintäyte lankeavat melko usein formaalisesti yhteen. Tällaisia kieliä ovat m.m. useimmat suomalais-ugrilaiset kielet. Esim. unkarin kielessä on tämäntyyppisen lauseen säännönmukainen muoto se, mikä seuraavista esimerkeistä paljastuu: A ház fehér (Talo valkoinen), Ki az? (Kuka tuo). Kétszer kettö négy (Kaksi kertaa kaksi neljä), A savanyú alma nem jó (Hapan omena ei hyvä). On päälle päätteeksi varsin mahdollista, että Itämeren-suomalaiset kielet, jotka nykyisin yleensä ovat on-konstruktion kannalla, ovat vieraantuneet alkuperäisestä perinnänomaisesta lausemuodosta.1 Näihin tosiasioihin silmääminen osoittaa nähdäkseni riidattomasti, että attribuutille omistettu formaalinen tuntomerkki, sen liittyminen substantiiviin ilman verbin apua tuskin on vähääkään karakteristisempi kuin sanokaamme kongruenssi. _____ 1 Ks. A. KLEMM Magyar történeti mondattan I (Budapest 1928) s. 40 ja seurr., SAMA A magyar mondat ösi elemei, MNy XVIII (1918) l0 ja seurr.; R. GAUTHIOT Le phrase nominale en finno-ougrien, Memoires de la Soc. de linguistique de Paris XV, 201, 1908. 2 Tässä voinee sopivimmin ottaa puheeksi sen sanottua vastustavan ja jo edellä (s. 263, alav.) mainitun väitteen, ettei predikaatti ole mikään subjektin määräys (subjekti ja predikaatti muodostavat lauseen pääjäsenet, m u u t l a u s e e n o s a t ovat määräyksiä), (8) 4. Mahdollisesti tämäntapaisia seikkoja silmälläpitäen n.s. kielioppikomitea mietinnössään (Helsinki 1915) määritteleekin attribuutin ilman lisäystä »välitön>> (§ 110 »Attribuutiksi nimitetään substantiivisen ilmauksen määräystä>), ehkä siis varsinkin sen takia, ettei attribuutin määrittelyssä ole syytä tehostaa sen ja sen ylijäsenen rinnakkaisuutta (koska se ei ole ehdotonta ja koska sitä esiintyy substantiivisen ilmauksen ja muittenkin määräysten kesken) taikka verbin tarpeettomuutta attribuutti + ylijäsen tapauksissa. Havaitakseni ei attribuutin määritelmään näin ollen jää ainoatakaan sellaista formaalista tuntomerkkiä, joka olisi attribuutin tai attribuutti + ylijäsen liiton muodolle luonteenomainen ja joka omalla tavallaan ylläpitäisi attribuuttikategoriaa yhdistäen muodollisen ominaisuuden perustuksella m.m. seuraavat n.s.. attribuutit samaan kieliopilliseen kategoriaan kuuluviksi: punainen ruusu, kuningas Kustaa, pojan kirja, koira pöydän alla, pakko tehdä, mies tuolla kaukana j.n.e. ____________ ja että näin ollen esitetyt muistutukset menettävät kärkensä. Tätä mielipidettä kielioppimme tosin eivät ainakaan aina suoranaisesti ilmaise, mutta kielioppikomitean mietinnössä (erikoisperustelut, ss. 124- - -5) on tämä erikseen ilmoitettu. ”Saneliiton” osien keskinäinen suhde saattaa mietinnön mukaan olla kolmenlainen. Sen osat voivat ensinnäkin olla ”toistensa suhteen yhdenveroisia ja toisistaan riippumattomia”, rinnastettuja taikka sitten >>toisistaan riippuvaiset, niin että toinen tarkemmin selittää toista>>, alistussuhteessa, kolmanneksi on olemassa se mahdollisuus, että >>saneliiton jäsenet muodostavat jakson, siten että toinen jäsen sisältää persoonamuodon, jonka tekeminen omistetaan toiselle„. Ainoastaan toisen ryhmän ollessa kysymyksessä esiintyy määräyksiä (ali- ja ylijäseniä), sen sijaan jakson muodostavissa >>saneliitoissa» ei näin ole asian laita (niissä on subjekti ja predikaatti). Tälle jaoitukselle, joka—jos se olisi oikeaan osuva—estäisi argumentoimasta yllä olevaan tapaan, ei voi myöntää mitään arvoa siitä syystä, että se ei ole samana pysyvän jaoitusperiaatteen mukaan aikaansaatu (ensimmäinen ja toinen ryhmä ovat mahdolliset, mutta kolmas ryhmä on saatu käyttämällä sellaista jakoperustetta, jota edellisten ryhmien kohdalla ei ole käytetty). Yhtä oikeutettu ryhmitys (räikeän vertausesimerkin ottaakseni) olisi—jos nimittäin sallimme jakoperusteen vaihtamisen kesken jaon suorituksen—m. m. seuraava: suhde voi olla 1) rinnastus 2) alistus tai 3) jäsenten eripituisuus. (9) 5. Nimenomaisten muodollisten tuntomerkkien puuttuminen ei luonnollisestikaan voi merkitä sitä, että attribuutti olisi kieliopin kategoriana tykkänään hylättävä, sillä kieliopin käsitteet ovat tietenkin määriteltävissä ja perusteltavissa myös ilman ehdottomia formaalisia tuntomerkkejä (on esim. ajateltavissa, että suomessa voitaisiin ylläpitää eräitten sanojen ryhmitys substantiiveihin ja adjektiiveihin , vaikka adjektiivit eivät missään muodollisessa suhteessa eroaisikaan substantiiveista). Se määritelmä, jonka kieliopeista tunnemme attribuutista, käsittääkin toiseen suuntaan käyvän ilmoituksen (siis epäformaalisiin seikkoihin perustuvan tuntomerkin), attribuutilla kun näet tarkoitetaan nimenomaan >>substantiivin (tai substantiivisen ilmauksen) määräystä>>. Tähän ilmauksen sisältyvän ominaisuuden varaan on nähtävästi kuitenkin yhtä vaikeata perustaa attribuutti-kategoriaa kuin äsken puheena olleitten muodollistenkin tuntomerkkien varaan. Jo periaatteessa voi katsoa jonkin verran epäilevin silmin sellaista lauseenosajaoitusta, joka perustuu perinnäiseen sanaluokkajakoon, siitä syystä, että sanaluokat itse ovat verraten sekavan ryhmitysperiaatteiston tuloksia.1 Ei näin ollen voi el etukäteen olla ensinkään täysin varma siitä, että lauseenosa, joka määrätään esim. substantiivien avulla, ei voisi ominaisuuksiltaan olla sikäli puutteellisesti karakterisoitu, ettei mahdollisesti olisi oleellisesti samanlaisia lauseenosia myös muihin sanaluokkiin kuuluvien sanojen määräyksistä tai päinvastoin. Mutta olipa tämän seikan miten tahansa, mainitun niin sanoakseni teoreettisen epäilyksen syrjäytettyämmekin. jää jäljelle konkreettistakin muistutettavaa sitä kantaa vastaan, että attribuutin määrittelyyn riittää ----- 1 TUNKELO (Tietosanakirja, sub voce Lauseenosa) >>Sen (lauseenjäsennyksen) menetelmä . . . nojautuu osittain perinnäiseen sanaluokkajakoon, joka tieteen piirissä jo tunnustetaan epäjohdonmukaiseksi ja vanhentuneeksi. Näin ollen se ei voi tyydyttää kielitieteen tarpeita . . .>>—Kielioppikomitean »substantiivinen ilmaus» on syntaktisilla perusteilla muodostettu ja tässä ilmaistun epäilyksen ulkopuolella. (10) maininta >>substantiivin (tai substantiivisen ilmauksen) määräys>>. Tähän asiaan, joka käsitykseni mukaan huomattavasti heikentää mainitun määrittelytavan sisältämän tuntomerkin merkitystä attribuuttia perustavana ominaisuutena, viitattiinkin edellä ohimennen jo pariinkin otteeseen. 6. Kosketeltu puute sisältyy siihen seikkaan, että puheenalainen ilmoitus on liiaksi väljä ja vähänsanova. Jos näet kirjaimellisesti tunnustaudumme tähän määritelmään, joudumme lukemaan attribuuttien joukkoon (mainitun määrityksen nojalla) sellaisiakin lauseenosia, joita ei ole totuttu attribuutteina pitämään ja jotka tekevät attribuuttien kirjavan joukon kenties vielä kirjavammaksi. Määritelmämme väljyys onkin verraten helposti ymmärrettävissä, sillä siinä ei ole tavalla tai toisella tarkennettu monenlaisia asioita piiriinsä sulkevaa määräys-käsitettä. Jonkinlaisiksi substantiivin tai substantiivisen ilmauksen määräyksiksi voimme katsoa m.m. seuraavat tapaukset (määräykset kursivoitu): tätä parempaa, miestä väkevämpää, (kuulin) hänen laulavan, (tapasin) pesän tyhjänä. Niinikään: jos substantiivinen ilmaus on virkkeen subjektina, on jonkinlainen määräyssuhde vallitsemassa – niinkuin 4. §:ssä oli puhe – myös asianomaisen substantiivisen ilmauksen ja predikaatin välillä. Sääntö on siis sikäli ylimalkainen, ettei siinä ilmilausuta, mistä syystä esim. ilmauksessa Hitaiset herrain kiireet (jossa predikaatilla ei ole tavanomaisia formaalisia tuntomerkkejään) hitaiset on predikaatti eikä attribuutti. Tahtoisin esittämäni perustuksella ymmärtää siis, että on käynyt ilmi: että attribuutin nykyisen määritelmän puitteissa on mahdollisuus lukea esim. predikaattikin attribuutiksi (ainakin määrätapauksissa), samaten eräät muutkin substantiiviseen ilmaukseen kuuluvat määräykset, joita ei ole attribuutteina pidetty eikä todennäköisesti voikaan pitää, sanalla sanoen siis että a t t r i b u u t i n m ä ä r i t e l m ä o n l i i a n v ä l j ä. Kun toiselta puolen on vaivatta havaittavissa, että hi- (11) taiset attribuuttina (herrain hitaiset kiireet) on selvästi erilaista tehtävää suorittamassa kuin predikaattina (Hitaiset herrain kiireet) on ilmeistä, että attribuutti on niin tässä kuin muissakin tapauksissa tavalla tai toisella erotettavissa muista määräyksistä. Attribuutin ominaisluonnetta määrättäessä on kuitenkin joko tehtävä siitä määräyssuhteesta, joka vallitsee attribuutin ja sen ylijäsenen välillä, tarkempaa selkoa kuin mitä ilmoituksessa »substantiivisen ilmauksen määräys» on tehty, tai luonnehdittava attribuutti + ylijäsen liittojen kokonaisluonne muista sanaliitoista poikkeavaksi, muussa tapauksessa ei nähtävästi ole olemassa mahdollisuutta erottaa toisistaan rakenteensa puolesta esim. ilmauksia punainen ruusu ja ruusu on punainen. 7. Kielitieteellisessä kirjallisuudessa on attribuuttikonstruktion ja toiselta puolen erittäinkin predikaattikonstruktion olemusta jonkin verran koetettukin selvittää. Erikseen mainittakoon A. NOREENin teoria, jonka hän on esittänyt Vårt språk teoksessaan (V, Lund 1904), varsinkin siitä syystä, että sen ajatukset ovat tuttuja myös useilta muilta kielitieteellisiltä kirjailijoilta.1 NOREEN käsittää asian seuraavasti. Konneksio eli kahden gloosan, prinsipaali- ja aksessorigloosan (yli- ja alijäsenen) suhde saattaa olla kahdenlainen nimenomaan sen mukaan, ilmaiseeko puheenalaisten gloosien muodostama kokonaisilmaus tapahtumassa olevan vai jo tapahtuneen mielteiden yhdistämisen. Edellinen tyyppi saa NOREENin terminologiassa nimen predikatiivinen konneksio; jälkimmäinen on adjunktiivinen konneksio (V: 134). Predikatiiviseksi konneksioksi NOREEN näinmuodoin nimittää »hvarje konnexionsförhållande, som anger en skeende, dvs. (i den talandes själ) just försiggående, förknippning af en principal och en accessorisk glosa» (ss. 152—3) ja adjunktiiviseksi konneksioksi »hvarje konnexionsförhållande, som anger en skedd, dvs. (i den talandes själ) redan försiggången, förknipp- ________ 1Meillä on E. A. TUNKELO tässä kohden yhtynyt suuressa teoksessaan Alkusuomen genitiivin funktsioista (I:1, Helsingissä 1908, ss. 6-7) kannattamaan NOREENin mielipidettä. (12) ning af en principal och en accessorisk glosa. . ., alltså resultatet af en predikativ konnexion, t.ex. den blommande rosen, som förutsätter tillvaron af predikationen rosen blommar . . .» Suunnilleen samanlaisen käsityksen tapaamme m.m. W. WUNDTilta j a L. SÜTTERLINiltä.1 8. Tämä NOREENin y.m. edustama käsitys m.m. attribuutti + sen ylijäsen konstruktioista toiselta puolen ja subjekti + predikaatti konstruktioista toiselta puolen on minun havaitakseni harhaanjohtava siitä syystä, että siinä väitettiin sitä ja sitä puhumisprosessista esim. punainen ruusu ja ruusu on punainen lausumien aikana. Ilmaukset punainen ruusu ja ruusu on punainen (y.m. niitten tapaiset) eivät kieliopin tutkimuksen kohteina kuitenkaan ole reaalisia puhumistapahtumia. Tästä syystä tuskin tulee myöskään kysymykseen psyykillisten tekijöitten mainitseminen niitten erilaisuuden selvittäjänä.2 Sielullisten tapahtumien muoto tai laatu punainen ruusu ja ruusu on punainen ilmausten aikana on aivan yhdentekevä kysymyksessä olevaa asiaa ratkaistaessa. Kaiken lisäksi tekee sanotun katsomustavan erittäin epäiltäväksi jo se, että se sisältää sellaisen väitteen reaalisesta sielullisesta tapahtumisesta, jota ei ole osoitettu oikeaksi, vaan joka perustuu ainoastaan eräänlaiseen arveluun. 9. Myöskin 0. JESPERSEN on eräissä tutkimuksissaan suoranaisesti kosketellut puheena olevaa kysymystä. Hänen kantansa esiintyy ennen muuta tutkielmassa De to hovedarter av grammatiske forbindelser (København 1921, Det kgl. ________ 1Jotakin sukua tälle käsitykselle voisi ajatella olevan siinä teoriassa, jonka H. PAUL (Prinzipien der Sprachgeschichte, 4. Aufl., Halle l909, ss. 139- 40) esittää, nimittäin että attribuutti ei ole >>nichts anderes als ein degradiertes Prädikat>>. PAULin mukaan punainen ruusu ilmaus ei ainoastaan edellytä ruusu on punainen virkettä vaan predikaatin punainen sisältävä jakso sitä suorastaan edeltääkin. Vastaväitteitä on tuonut julki m. m. M. KERTÉSZ A finnugor jelzös szerkezetek (Budapest 1914), Über die finnisch-ugrische wortfolge (FUF 16 50), NyK 43 383-84. 2 Asianharrastaja voinee löytää jonkun osoituksen tästä kirjoitelmastani »Selittämisestä kielitieteessä», Virittäjä 1928. (13) Danske Videnskabernes Selskab, Hist.-fil. Medd. IV 3) sekä lyhemmin lausuttuna teoksessa The philosophy of grammar (London 1924, ss. 108—16). Noreenin kannan JESPERSEN hylkää, tosin vain lyhyesti huomauttamalla, että hän pitää sitä mielenkiintoisena, mutta ei voi antaa sille erityistä arvoa. Hänen oma ajatuksensa on se, että sellaisille ilmauksille kuin haukkuva koira on ominaista »at adleddet [haukkuva] er som et kendetegn, en maerkesseddel, der faestes på overleddet [koira] . . .». Tämän lisäksi on adjunktioliitto kokonaisuutena »en benaevnelse, et sammensat navn for noget der lige så godt kunde taenkes udtrykt ved et enkelt navn . . .» Adjunktioliittojen vastakohtina on B-liitoille eli neksuksille (esim. koira haukkuu) luonteenomaista »noget mere artikuleret, noget levende, bevaegeligt, en fri smidig sammenføjning av to forestillinger . . . Ved A [= adjunktioliitto] er der een forestilling der opløses i enkeltbestanddele for daerved at udtrykkes, ved B er der noget nyt der føjes til en faerdig benaevnt forestilling.» 10. Lausuaksemme tästä jonkinlaisen arvioinnin on ensinnäkin todettava, että JESPERSENin esityksessä asia on selitetty suureksi osaksi kuvien avulla. Niille ei tietenkään voida tämmöisessä tapauksessa antaa muuta kuin esityspedagoginen arvo. Siinä, mikä jää kuvat riisuttua jäljelle, on varmaan osaksi oikeatakin. Voidaan todennäköisesti myöntää, että junktion (siis myös attribuutti + sen ylijäsen liittojen) piirteenä on nimityksenomaisuus (nimitys on kyllä jossain määrin epämääräinen käsite), kun sen sijaan B-liitoilta (esim. subjekti + predikaatti) tämä piirre luultavasti puuttuu.1 Mutta samalla on ehdottomasti muistettava, että tällä on vielä nimenomaan attribuutista sanottu verraten vähän JESPERSEN ei tämännimistä määräystä erotakaan, hän puhuu ________ 1 Pitääkö tämä ehdottomasti paikkansa, jätän avoimeksi. Ainakin JESPERSENin itsensä mainitsemien B-liittojen joukossa näyttää olevan sellaisia esimerkkejä, jotka tuntuvat horjuttavan hänen sääntönsä pätevyyttä (esim. eräät De to hovedarter teoksen 8. sivulla mainitut). (14) vain eriasteisista lauseenosista).1 Nimittävyys, joka siis tämän mukaan karakterisoisi attribuutti + ylijäsen liitot, sopii mielestäni luonnehtimaan myös eräitä sellaisia liittoja, joissa n.s. attribuuttia ei ole. Esim.: attribuutiksi ei voitane kutsua, sanokaamme ilmausta kuin tämä liitossa isompi kuin tämä, joka ilmaus kokonaisuudessaan kyllä silti on nimittävä. .JESPERSENin adjunkti-käsitteen määrittely nähtävästi siis on tässä tapauksessa hyväksi käytettäväksi riittämätön. Vihdoin en olisi myöskään taipuvainen hyväksymään JESPERSENin tavoin sellaista psykologista käsittelyä, jota vasta mainituissa sitaateissa tavataan (»en fri smidig sammenføjning av to forestillinger» y.m.). 11. Sekä NOREENin että JESPERSENin edellä selostettu karakterisointi koski attribuutti ynnä ylijäsen liittoa kokonaisuudessaan; attribuutin luonnetta yksin on JESPERSEN yrittänyt selvittää mielenkiintoisella tavalla, jolla kuitenkaan ei ole määritelmällistä merkitystä. Teoksessaan Sprogets logik (København 1913, pääasiallisesti samoin myös The philosophy of grammar ss. 79-81) Jespersen alleviivaa ajatusta, jonka eräät muut jo ennen häntäkin ovat tuoneet julki,2 nimittäin, että määräykselle, myös adjunktille on ominaista sen edustaman käsitteen alan suurempi laajuus määrättävän käsitteen alan laajuuteen verrattuna. Esimerkissä islantilainen talonpoika on islantilainen Jespersenin mukaan alaltaan väljempi kuin talonpoika (edellinen voidaan sovittaa Islannin vuoriin, lähteisiin, kasveihin j.n.e., jälkimmäisiä, talonpoikia on vähemmän). Samanlaisen ajatuksen on meillä jo kauan sitten tuonut esiin E. N. SETÄLÄ kirjoitelmassaan Suomen kielen attribuutti- ja appositsiooni-suhteista (Virittäjä I, Porvoossa 1883, ss. 1 ja seurr.) sanoessaan: »Kaksi nominia on keskenänsä attribuutti- tai appositsiooni-suhteessa, kun sana, jonka käsitteen ala on ahtaampi, on saanut selvikkeekseen toisen, jonka käsitteellä on avarampi ala.» ________ 1 Ks. tästä erittäinkin JESPERSENin kirjoitusta Die grammatischen Rangstufen, Englische Studien, Bd. 60 300—09, 1925/6. 2 Esim. A. STÖHR Umriss einer Theorie der Namen, Leipzig und Wien 1889, s. 203. (15) VerraTen harvoissa tapauksissa on kuitenkin mahdollisuus olemassa asianomaisten käsitteiden alan vertailemiseen, ja mainittu sääntö näyttää siis hyvin monissa tapauksissa olevan soveltumaton. Tähän seikkaan ovatkin Jespersenin arvostelijat hanakasti tarttuneet ja nähtävästi kumonneet hänen teoriansa.1 12. Jollakin tavalla on edelleen omiansa valaisemaan kielentutkimuksen käsitystä attribuutista se selvitys attribuutin funktioista, joka osaksi commune bonumina, osaksi eri tutkijain omina toisten käsityksistä ehkä poikkeavina mielipiteinä tavataan kielitieteellisessä kirjallisuudessa. JESPERSEN puhuu Philosophy of grammar teoksessaan varsinaisesti kahdenlaisista attribuuteista (funktion mukaan ryhmiteltyinä), jotka hänen terminologiassaan kuuluvat adjunkteihin. Kaikkein tärkeimmät adjunktit ovat hänen mielestään n.s. restriktiiviset eli kvalifioivat adjunktit (restrictive or qualifying adjuncts). Niitten tehtävänä on rajoittaa, »to restrict the primary, to limit the number of objects to which it may be applied; in other words, to specialize or define it». Siten esim. punainen ruusu ilmauksessa punainen (»adjunct») rajoittaa ruusu (»primary») sanan käytettävyyden yhteen yksityiseen ruusujen koko luokan alaluokkaan, se spesialisoi ja määrää sen ruusun, josta on puhe, sulkemalla ulkopuolelle esim. valkeat ja keltaiset ruusut. Samaten kolmas nimessä Napoleon kolmas, uusi ilmauksessa uusi kirja j.n.e.2 Tämäntyyppisten adjunktien rinnalla on sitten adjunktiokonstruktioita, jotka eivät ole restriktiivisiä (non-restrictive adjuncts). Esimerkkinä Jespersen mainitsee (s. 112) ilmauksen my dear little Ann! Tässä puhuttelussa eivät adjunktit ole ilmaisemassa kenestä Annasta (Annojen suuresta joukosta) ________ 1 M.m. S. EHRLICH (Språk och stil 1914), H. BERTELSEN (Nordisk tidskrift 1914), H. SCHUCHARDT (Anthropos 1914), K. F. SUNDÉN (Svensk humanistisk tidskrift 1917), N. BECKMAN (Arkiv för psykologi och pedagogik 1922) y. m. 2 Näin attribuutin funktio hyvin yleisesti esitetään. Ks. esim. Zs. SIMONYIn tutkimusta A jelzök mondattana (Budapest 1911) ja siinä mainittua kirjallisuutta. –»Genetiiviattribuutista» nimenomaan E. A. TUNKELO op. cit. I 67. (16) on puhe (tai ketä Annaa puhutellaan) vaan yksinkertaisesti vain karakterisoimassa asianomaista. Tällaisia adjunkteja Jespersen nimittää ornamentaalisiksi (»epitheta ornantia» tai »parenthetical adjuncts»). Esimerkissä this extremely sagacious little man on this yksin restriktiivinen, definioiva, muut adjunktit »merely describe parenthetically», mutta sen sijaan esimerkissä he is an extremely sagacious man koko adjunkti (an extremely sagacious) on restriktiivinen. Jotakuinkin vastaavanlainen on myös F. SOMMERin käsitys adjektiiviattribuutista teoksessa Zum attributiven Adjektivum (München 1928, Sitzungsber. d. Bayerischen Ak. d. Wiss., Philos.-phil. u. hist. Kl., Jg. 1928 7), jaoitus on vain hiukan hienompi ja terminologia toinen. »Immanentin, ornamentaalisen, epiteettisen» attribuutin rinnalla (vastaa Jespersenin non-restrictive adjunctia, esim. der weisse Schnee, die grüne Tanne, die goldnen Sterne) on hänelläkin rajoittavat attribuutit. Attribuutti »schränkt . . . beim Regens den Umfang des B e n a n n t e n ein », esim. »das ist eine r o t e Rose, das sind r o t e Rosen, sieh die r o t e Rose dort». Attribuutti esittää siis jonkinlaisen differentioivan tuntomerkin. Termin restriktiivinen, jota SOMMERkin käyttää, hän säästää tapauksia varten, jolloin koko attribuuttiryhmä esiintyy rajoittavana, esim. »die r o t e n R o s e n pflückte er, die w e i s s e n liess er am Strauch, die k l e i n e n D i e b e hängt man, die g r o s s e n lässt man laufen». Näissä »wird bei adjektivisch geformten Attribut etwas als unter eine im Regens benannte G e s a m t m a s s e (die Rosen) fallend betrachtet und durch ein charakterisierendes Merkmal vom übrigen, was sonst zu dieser Gesamtmasse gehört, abgetrennt. Dabei springt jedesmal des Gesamtmasse gegenüber ein in solchen Fall klares T e i l v e r h ä l t n i s heraus.» Yhteistä näille tässä esitetyille ajatuksille attribuutin funktioista on se, että attribuutti toimii tavalla tai toisella ylijäsenen tarkoittaman käsitteen alaa rajoittavana (restriktiivisenä) taikka toisinaan ei-rajoittavana (non-restrictive), epiteetinomaisena, mutta kummassakin tapauksessa laadullistavana (toisinaan laadullistavuus vain merkitsee rajoitusta, (17) toisinaan taas ei), ne ovat Jespersenin termillä sanoen (melkein) joka tapauksessa »qualifying». Määrätyllä tavalla ymmärrettynä tämä ehkä useimmiten pitääkin paikkansa, mutta koska kaikki attribuutit eivät ole laadullistavia (ks. tästä jäljempää; JESPERSENkin mainitsee The philosophy s. 113 esimerkkejä ei-laadullistavista attribuuteista) ja koska esim. predikaattia ainakin eräissä tapauksissa voidaan myös pitää laadullistavana (lumi on valkoista, kirja on uusi j.n.e.), on ilmeistä, että attribuutille oleellista tuntomerkkiä ei sen funktioonkaan perustuen ole esitetty. 13. Kieltämällä attribuutin karakteristisiksi tuntomerkeiksi esitetyiltä seikoilta, niin formaalisilta kuin funktionaalisiltakin, pätevyyden olemme joutuneet sikäli vaikeaan asemaan, että eräs selvimpiin kuuluvaksi katsotuista lauseenosakategorioista olisi pyyhittävä, sillä tietenkin olisi kohtuutonta vaatia, että kategoria, jolla ei ole sitovia tuntomerkkejä, olisi pysytettävä kieliopissa. Kun kuitenkin sentyyppisillä ilmauksilla kuin punainen ruusu on ilmeisestikin ja riittävasti oma erikoinen asemansa kielessä mahdollisten konstruktioitten joukossa, näyttää siltä, ettei kaikkia määrittelyn mahdollisuuksia vielä ole tyhjennetty. Seuraavassa tarkastan erikseen kunkin kieliopeissamme esitetyistä attribuuttilajeista (ks. edellä), ennen kaikkea sen takia, että se oleellinen erilaisuus, joka vallitsee eräitten ryhmien kesken paljastuisi. Minun ymmärtääkseni on suuren vaikeuden attribuutin tyydyttävälle määrittelemiselle valmistanut erittäinkin se, että luonteeltaan toisistaan huomattavasti poikkeavia määräyksiä, on sidottu saman määräyskäsitteen piiriin. Tästä on tietenkin johtunut, että ehdottoman yhteisen tuntomerkin löytämisellä koko näin muodostuneelle attribuuttikategorialle on ollut tiellään ehkä suorastaan voittamattomia esteitä. 14. Attribuuttikonstruktion prototyyppinä palvelee tavallisesti sellainen sanaliitto, jossa attribuutin muodostaa a d j e k t i i v i. Attribuutin luonnetta selviteltäessä se tavallisesti saa toimia lähtökohtana ja sen piirissä restriktiivisyys ja epärestriktiivisyys, laadullistavuus y.m. myös selvemmin saadaan nähtäville. (18) Kun nyt kysyn itseltäni, mikä siinä suomen konstruktiotyypissä, jota monesti käytetty esimerkki punainen ruusu edustakoon, on oleellisena ominaisuutena, siis sellaisena ominaisuutena, joka todella kelpaa sen lajia olevien n.s. attribuutti + ylijäsen sanaliittojen tunnusmerkiksi (ja joka siis erottaa ne esim. subjekti + predikaatti liitoista), muodostuu tyydyttävä vastaus ymmärtääkseni seuraavanlaiseksi. Mainittu ilmaus (samaten kuin lukemattomat muut senluonteiset) on kuten Jespersen huomauttaa n i m i t t ä v ä tarkoittaen sellaisten olioitten luokkaa, jonka kaikki jäsenet satisfioivat eli tyydyttävät, tekevät tosiksi yhtaikaa lausefunktiot: x on punainen ja x on ruusu. Yksinkertaisemmin sanoakseni punainen ruusu ilmauksella tarkoitetaan kaikkien niitten olioitten määrää, jotka ovat punaisia ja sitäpaitsi ruusuja, siis sellaista olioluokkaa, jonka kukin elementti on elementtinä (jäsenenä) sekä luokassa punainen (on siis punainen) että luokassa ruusu (on siis ruusu). Tieteessä on mainitun symbolin tarkoittamaa muodostetta (samaten kuin muitakin samantapaisia muodosteita) tapana nimittää loogilliseksi tuloksi tai käsitteitten yhteisalueeksi. Esim. kahden käsitteen a:n ja b:n loogilliseksi tuloksi (merkitään logistiikassa a_b) sanotaan näitten käsitteitten yhteisten elementtien luokkaa. Havainnollisesti tämän loogillisen käsitteen voi esittää kahden kuvion avulla, joista toinen olkoon a(punainen)-käsitteen alaa kuvaamassa, toinen esittäköön b (ruusu)-käsitteen alaa. Viivattu alue, näitten käsitteitten alojen yhteisalue on puheenalainen loogillinen tulo a_b [luettuna: a kertaa b ] ja sen symboli on tässä tapauksessa (jolloin siis a on punainen ja b ruusu) punainen ruusu. Kuvio 1.  (19) 15. Käsitykseni mukaan siis punainen ruusu y.m. samanlaisissa tapauksissa on ilmauksen merkintötehtävänä määrätyn loogillisen tulon tarkoittaminen.1 Tämä ei merkitse samaa kuin m.m. edellä esitetyt käsitykset attribuutin tehtävistä ylijäsenen määrääjänä. Ensinnäkin on todettava, että se, mitä tarkoitetaan »määräämisellä» (»punainen määrää substantiivia ruusu») on jo sinänsä jonkin verran hämärää. On tietysti ilman muuta selvää, ettei punainen tavalla taikka toisella määrää sanaa ruusu (en tahdo väittää, että tätä edes – ainakaan aina – tarkoitetaankaan puheena olevaa lausetapaa käytettäessä), mutta sen lisäksi on huomattava, ettei punainen määrää myöskään k ä s i t e t t ä ruusu (siis sitä mitä ruusu tässä tapauksessa tarkoittaa) eikä rajoita sitä (muistettakoon tässä yhteydessä JESPERSENin y.m. restriktiiviset attribuutit!). Jos näet käsitteeseen ruusu kosketaan, esim. tässä tapauksessa siten, että sen alaa supistetaan, syntyy tietenkin uusi käsite, mutta sen symboliksi ei luonnollisestikaan ruusu enää sovellu. Voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että ruusu pysyy ruusuna myöskin punainen ruusu ilmauksen aikana ja jälkeen. Mutta sikäli kuin ymmärrämme »rajoittavan mää- ________ 1 Jollakin tavalla tähän tähtäävää käsitystä attribuutti + ylijäsen liittojen funktiosta olen todennut TH. KALEPKYn edustavan kirjassaan Neuaufbau der Grammatik (Leipzig, Berlin 1928) sekä eräässä artikkelissaan Zur französischen Syntax (Zeitschrift f. romanische Philologie, Bd. 49, 1929). KALEPKY käsittelee m. m. ilmausta der kleine Junge unseres Nachbars sanoen (Neuaufbau s. 28), että hänen mielestään on väärin pitää sanoja der, kleine ja unseres Nachbars substantiivin Junge attribuutteina. »Vielmehr liegt in 'Junge' . . . ebenso eine Wesensattribuierung wie in den anderen Kennzeichnungen, mit anderen Worten, 'Junge' und. . . sind selber Attribute zu dem Seienden. . .» Edelleen (Zeitschrift... s. .82, alav.) »Wenn ich sage 'ein schönes Pferd', so ist nicht etwa 'schönes' dem Substantiv Pferd 'adjiziert' ('beigegeben'), sondern: ein dem Bewusstsein entgegengetretenes Seiende ist auf dreifache Art subsumiert worden, einmal unter dem Begriff eines 'einen', zweitens unter dem eines 'Pferdes', alle drei Wörter sind also in gleicher Weise Bezeichnungen von drei Begriffsattributen, die in völlig koordinierter Weise dem betr. Seienden beigelegt werden. . .» (20) räämisen» tavalla, joka on sopusoinnussa tässä esitetyn kannan kanssa, nimittäin erään loogillisen tulon muodostamiseksi, siinä tapauksessa tämä ilmausmuoto voi usein olla kohdallaan ja hyväksyttävissä (mutta ei aina, ks. alempaa). »Rajoittavasti määrättäessä» on tarkoitus muodostaa symboli niitten olioitten luokkaa varten, jotka ovat esim. punaisia ja samalla myös ruusuja, siis punaisten ruusujen luokkaa varten. Tämä luokka on osaluokka ruusujen koko paljoudessa ja näin ollen tietenkin pienempi kuin koko ruusupaljous (johon sisältyy lisäksi vielä m.m. keltaisia ruusuja), sikäli on punainen siis »rajoittanut» ruusu-käsitteen alaa. Ehdottamani attribuutti+ ylijäsen konstruktioitten karakterisointi ei sisällä tätä väärälle tulkinnalle altista määräys-käsitettä ja on siis sikäli otollisempi tieteelliseen käyttöön. Ratkaisevasti loogillisen tulon avulla tapahtuva puheenalaisten liittojen selvitys eroaa muista samasta konstruktiosta annetuista selvityksistä siinä suhteessa, että kaikki restriktiiviset, epärestriktiiviset, laadullistavat ja epälaadullistavat adjektiiviattribuutit saadaan kootuiksi saman katon alle, mikä ei ole ollut mahdollista entisten käsitteiden puitteissa. Kun ensinnäkin otamme huomioon, että kahden käsitteen loogillinen tulo a_b voi olla sellainenkin (riippuen »kerrottavien» laadusta) että toisen (esim. b:n) kaikki elementit voivat olla myöskin a:n (tai päinvastoin) elementtejä, (ks. kuviota 2) käy ymmärrettäväksi JESPERSENin epärestriktiivisten, »ornamentaalisten» attribuuttien asema. Tällainen epärajoittava attribuutti esiintyy aina, milloin kaikki ylijäsenen mainitseman käsitteen elementit ovat elementteinä myös alijäsenen mainitsemassa luokassa (esim. katoava hetki). Olemukseltaan tämä konstruktioryhmä on täsmälleen samanlainen kuin edellinenkin. Kuvio 2. Kuvio 3.  (21) Loogillisen tulon kolmaskin muoto, se tapaus, jolloin se on 0 (a:lla ja b:lla ei tällöin ole ainoatakaan yhteistä elementtiä, ks. kuviota 3) esiintyy silloin tällöin attribuutti + ylijäsen liitoissa. Tällainen tulo on esimerkiksi nelikulmainen kolmio, (jota tyyppiä faktillisesti esiintyy ja jota täytyy esiintyä, kun esim. ilmoitetaan, että nelikulmaista kolmiota t.m.s. ei ole). Tätä attribuuttilajia on mahdoton sovittaa mihinkään restriktiivisten, epärestriktiivisten tai laadullistavien ryhmistä, mutta siinä tapauksessa, että punainen ruusu ymmärretään esitetyllä tavalla, on sen ja katoavan hetken samoin kuin nelikulmaisen kolmionkin yhteenkuuluvaisuus selvä. Esitetty punainen ruusu tyyppisten attribuutti + ylijäsen liittojen merkintötehtävä (mainitunlainen liitto ilmaisee eräitten käsitteitten loogillisen tulon) sisältää – edellisestä ytimen kootakseni – kahdessa kohden korjauksen tavanomaiseen attribuutinselvitykseen: 1) ei tarvita jossakin määrin hämärää 'määräys' ilmausta »attribuutti määrää pääsanaansa»), 2) kaikki käsiteltävään ryhmään kuuluvat restriktiiviset, epärestriktiiviset, laadullistavat ja epälaadullistavat attribuutit, joiden yhteenkuuluvaisuus muuten on erittäin kysymyksenalainen, voidaan tätä tietä osoittaa funktioltaan oleellisesti samanlaisiksi ja näin ollen mahdollisiksi samaan kieliopilliseen kategoriaan. S. 261 esitetystä attribuuttitapausten luettelosta kaksi ensimmäistä (adjektiiviattribuutti + ylijäsen, appositioattribuutti + ylijäsen liitot) ovat tässä puheena olleen loogillisen tulon ilmaisijoita ja kieliopillisesti näin ollen samaan kategoriaan vietävissä. Niitten yhteenkuuluvaisuus tulee osittain näkyviin myöskin niitten yhteisistä muodollisista tuntomerkeistä. Loogillista tuloa ilmaisevilla sanaliitoilla on näet monesti formaalisiakin erikoistuntomerkkejä. Nimenomaan on näin asian laita, milloin tulon toisena »tekijänä» on adjektiivi, tällöinhän suomessa on yleisesti vallalla kongruenssi. Poikkeuksista tekee kielioppi selkoa. Hyvin monesti on myös tapauksissa, joissa »kerrottavina» on pelkkiä substantiiveja (22) (»appositioattribuutti»), vallalla pitkälle menevä kongruenssi. Tässäkin kohden voi viitata kielioppiemme asianomaisiin pykäliin 16. Seuranvaan ryhmään siirtyäksemme suomen kieliopeissa on vanhastaan katsottu g e n e t i i v i s s ä o l e v a s u b s t a n t i i v i, joka sekin tavallisesti edeltää ylijäsentä, myös attribuutiksi (»genetiiviattribuutti», »attributiivi», esim. lapsen mieli, pojan kirja). Formaaliselta kannalta katsoen ei tällaisessa konstruktiossa ole mitään piirrettä, joka pakottaisi lukemaan sen edellä puheena olleeseen sanojen liittoutumistyyppiin. Edellisessä ryhmässä vallitsee – niinkuin edellä jo oli puheena – melko johdonmukaisesti kongruenssi, jolla tosin on tietyt rajoituksensa, mutta jota kuitenkin varsin yleisesti esiintyy. Jos mukautumista katsoisimme jonkinlaiseksi edellisen luokan ominaisuudeksi, on todettava, että nyt puheena oleva ryhmä edustaa täysin johdonmukaisesti toisenlaista kantaa (kongruenssi puuttuu täydellisesti). Formaalisessa katsannossa on näin ollen näiden kahden n.s. attribuuttikonstruktion kesken pikemminkin erilaisuutta kuin yhdenmukaisuutta. JESPERSEN (The philosophy of grammar s. 110) näkee yhtenäisyyden perustuksen piilevän siinä, että attribuutti yllä mainituissa tapauksissa on restriktiivinen (»An adjunct consisting of a genitive or a possessive pronoun always restricts...»), t.s. se rajoittaa ylijäsenen nimittämän käsitteen piiriä siten, että ei ole puhe sen koko alasta (esim. pojan kirja esimerkin kohdalla kaikista kirjoista), vaan ainoastaan osasta sen alaa (pojan omistamista tai kirjoittamista kirjoista). Tämän voisi mahdollisesti myöntää jossain määrin oikeaksi, jos se pitäisi paikkansa jokaisessa tapauksessa, jossa on kysymyksessä genetiivi + ylijäsen liitto. Niinhän ei tiettävästi kuitenkaan ole asian laita. Pari esimerkkiä ottaakseni: pojanpoika ilmauksessa ei poika käsitteen ala ole rajoittunut pojan ilmauksen liityttyä siihen, koska kaikki pojat ovat pojanpoikia (sen sijaan kaikki kirjat eivät ole pojan kirjoja), samoin suorakulmaisen kolmion hypotenuusa (koska hypotenuusoja ei muualla tavata kuin suorakulmaisissa kolmioissa), (23) niinikään voi vastaesimerkkeinä käyttää järjettömyyksiä (jotka kielellisesti ovat moitteettomia), kuten kolmion tulo t.m.s., niissä ei käsitteen alan rajoittuminen myöskään voi tulla kysymykseen. Ja vaikka myöntyväisyydessä menisikin niin pitkälle, että tunnustaisi restriktiivisyyden jollain tapaa yhdistävän n.s. genetiiviattribuutit ja määrätynlaiset adjektiiviattribuutit, niin niitten sijoittaminen samaan kategoriaan kävisi lopulta kuitenkin mahdottomaksi, sillä on vaikeata havaita, mitä yhteistä niillä ja n.s. epärestriktiivisillä attribuuteilla sitten on. Pojan, lapsen, kolmion eivät nähdäkseni ole tavalla se enempää kuin toisellakaan laadullistavia (pojan omistama, lapsen tekemä, kolmion sisältämä sen sijaan kyllä ovat laadullistavia, mutta niistä tässä ei ole kysymys), joten laadullistavuus tuskin voi yhdistäjänä tulla kysymykseen. Puukantinen kirja ja pojan kirja rinnakkain tarkasteltuina osoittautuvatkin (eivät ainoastaan formaalisesti vaan myös) t e h t ä v i l t ä ä n e r i l a i s i k s i. Niinkuin äskeisestä selvityksestä kävi ilmi on puukantinen kirja loogillinen tulo (puukantinen kirja), olio, joka kuuluu luokkaan puukantinen ja luokkaan kirja; sen sijaan pojan kirja on niitten kirjojen luokka, jotka ovat määrätyssä (kielellisesti verraten epätäsmällisellä tavalla ilmaistussa) suhteessa poikaan. Ensimmältä saattaisi ehkä pitää ilmauksia puukantinen kirja ja pojan kirja samanlaisina, koska edellinen on »olio, joka on kirja ja joka on puukantinen» ja jälkimmäinen hiukan samaan tapaan »olio, joka on kirja ja joka on pojan», mutta on tärkeätä panna merkille, että »olio, joka on kirja» ja »olio, joka on pojan» ovat selvästi erilaisia ilmauksia. Toinen (nimittäin edellinen) ilmaisee erääseen luokkaan kuulumisen, toinen (jälkimmäinen) taas erään suhteen, joka vallitsee olion ja pojan välillä (eikä siis ilmaise sitä, että tuo asianomainen olio kuuluisi poikien luokkaan). Näiden kahden ilmaustyypin erilaisuus on näin ollen tuntuva ja niitten loogillinen merkitsemistapa sitä mukaa myöskin erilainen (jälkimmäisten merkitsemisestä ks. R. CARNAP Abriss der Logistik, Wien 1929, § 14). Se relatio, joka vallitsee esimerkin kirjan ja pojan (24) välillä, on suomessa ilmaistu tässä tapauksessa poika-sanan genetiivillä, joka kuten tunnettua jättää suhteen laadun vielä suuressa määrin epämääräiseksi, mutta tämä ei aiheuta muutosta siinä, mitä näitten konstruktioitten yleisestä muodosta on sanottu.1 17. Samanlaisen ilmaisutehtävän suorittajana ei suomen kielessä toimi ainoastaan g e n e t i i v i + y l i j ä s e n l i i t t o vaan joukko m u u n k i n l a i s i a s a n a l i i t t o j a. Mielestäni näet ne »attribuutin» sisältävät konstruktiot, jotka alumpana lueteltiin ryhminä 4-7, kuuluvat tähän, nimittäin (AIRILAN lauseopin mukaan luetellen): 4) ne, joissa erinäiset muut sijamuodot kuin genetiivi ovat »attribuutteina»: tarina isosta tammesta; 5) ne, joissa tavataan n.s. pre- tai postpositioattribuutti: tuomikko tuvan takana; b) »adverbiattribuutilliset» sanaliitot: nuo tuolla sekä 7) »infinitiiviattribuutilliset» ilmaukset: aika lähteä. Nämä ovat sikäli samanlaisia kuin tarkemmin käsitelty genetiivi + ylijäsen liitot, että niissä nimitetään olio (Gegenstand), joka on määrätyssä suhteessa toiseen olioon. Suhteen laatu on vain näissä ryhmissä suuresti toisenlainen kuin genetiivi + ylijäsen konstruktioissa ja sitä mukaa myös ilmaistu toisilla sijoilla tai ylipäänsä muilla kielen käytettävissä olevilla keinoilla kuin genetiivillä. Eri tapausten yksityiskohtainen analyysi ei ole tämän tutkielman puitteissa mahdollinen. 18. On varsin todennäköistä, että suomessa on vielä muitakin konstruktioita, joitten funktio on periaatteessa samanlainen kuin kielioppiemme luettelemien viimeksimainittujen »attribuuttiliittojen». Kun kirjoitelmani asiana ei kuitenkaan ole millään tavalla tyhjentävästi käsitellä esillä olevaa aihetta, riittänee kun viittaan erääseen muodosteeseen, joka on m. m. suomelle ominainen ja jonka asema näyttäisi selviävän esittämäni katsomustavan valossa. Tarkoitan komparatiivien ________ 1 Genetiivillä ilmaistun suhteen laatua on etevällä ja perinpohjaisella tavalla valaissut E. A. TUNKELO jo edellä mainitussa laajassa genetiivintutkimuksessaan. (25) yhteydessä tavattavaa p a r t i t i i v i + k o m p a r a t i i v i liittoa esim. tätä pienempi, vaadittua suurempi, miestä väkevämpi. Eräitten kielioppiemme mukaan (ks. AIRILA m.t. § 11) mainitussa tapauksessa käytetty partitiivissa oleva sana (tätä, vaadittua, miestä) on ehkä ymmärrettävä adverbiaaliksi (»Adjektiivilla... ei voi olla muuta määräystä kuin adverbiaali»). Kielioppikomitean mietinnön mukaan tämä sana olisi sekin luultavasti luettava attribuutti-adjunktien joukkoon (adverbiaali-kategoria käsittää näet ainoastaan verbaalisen ilmauksen määräykset, attribuutti taasen substantiivisen ilmauksen määräykset; epävarmaa on kuitenkin, ovatko komitean mietinnön mukaan tätä pienempi y.m. substantiivisia ilmauksia, t.s. voivatko ne aina esiintyä lauseen subjektina). Olipa miten tahansa, ymmärtääkseni on jonkinlaista epävarmuutta olemassa kysymyksessä olevan konstruktion lauseopillisessa käsittämisessä. Rohkenen sen vuoksi alistaa harkittavaksi sen käsitykseni, että puheenalaiset ilmaukset ovat pohjaltaan samanlaisia kuin pojan kirja esimerkki, t.s. esim. miestä väkevämpi tarkoittaa oliota, joka on määrätynlaisessa suhteessa mieheen (logistisesta merkinnästä ks. CARNAP l.c.). Tämä tapaus toimikoon esimerkkinä siitä, että esillä olevien konstruktioitten muodostama kategoria mahdollisesti sisältää muitakin sanaliittotyyppejä kuin kielioppiemme luettelemat. 19. Toiselta puolen on aihetta ottaa myös harkittavaksi kuuluuko ehkä siihen ilmausryhmään, jonka edellä katsoimme olevan loogillisen tulon ilmaisuvälineenä kielessämme, myös muunlaisia ilmauksia kuin adjektiivi + ylijäsen tai substantiivi + ylijäsen muotoisia liittoja (muunlaisia siis kuin esim. punainen ruusu, lapsikuningas). Monesti mainitussa teoksessaan The philosophy of grammar JESPERSEN melko yleistä käsitystapaa noudattaen mainitsee adjunktien joukossa myöskin m.m. kardinaalilaskusanat. Niitten esiintyessä sellaisissa yhtymissä kuin kolme miestä, yksi mies j. n. e. ne kielioppikomitean mietinnönkin mukaan ovat attribuutteja (§ 34 »Adjektiivisilla sanoilla tarkoi- (26) tetaan yhteisesti adjektiiveja ja sellaisia sanoja, joilla on sama käytäntö lauseessa kuin adjektiiveilla. Esimm.... viidelle (pojalle) . . .»; muist. »Adjektiiviset sanat ovat sanoja, jotka voivat olla joko predikatiivina tai attribuuttina...»). On olemassa seikkoja, jotka puhuvat sen puolesta, että tässä todella olisimme tekemisissä attribuutin, käsittelymme ensimmäiseen ryhmään kuuluvan ryhmän kanssa (tällainen seikka on puheenalaisissa konstruktioissa vallalla oleva kongruenssi), mutta myöskin päinvastaiseen suuntaan on olemassa viittauksia (kongruenssi ei yksin riitä ehdottomasti määräämään tähän ryhmään kuulumisen, koska se ei ole kaikissa tapauksissa esiintyvä piirre). Onhan näet selvää, ettei kolme miestä ole – sikäli kuin ilmauksessa oleva kardinaalilaskusana kolme ymmärretään nykyaikaisen ihmisen katsomustavan mukaisesti – samanlainen attribuuttikonstruktio (eli loogillisen tulon ilmaus) kuin esim. punainen ruusu, siis olio, joka on ruusu ja joka on punainen (kolme miestä ei ole = oliosto, joka on kolme ja joka on miestä). Sen sijaan voisi kyllä olla mahdollista, että tämä konstruktio on kielessämme perintöä primitiivisemmältä kieli- ja ajattelukaudelta, jolloin lukukäsitteet eivät vielä olleet yhtä abstraktisia kuin myöhemmin ja nykyjään (primitiivisyyden luonteesta nimenomaan lukukäsitteen kohdalla ks. M. WERTHEIMERin tutkimusta Über das Denken der Naturvölker I, kokoelmassa Drei Abhandlungen zur Gestalttheorie, Erlangen 1925). Siinä tapauksessa, että voimme viedä kolme miestä konstruktion synnyn aikaan, jolloin kolme (samoin kuin muutkin lukusanat) ei merkinnyt lukua 3 vaan kolmikkoa, voisimme mahdollisesti nähdä ilmauksessa kolme miestä loogillisen tulon (siis: oliosto, joka on kolmikko ja miestä 1). Tämän kysymyksen, kolme miestä tyyppisten liittojen lauseopillisen aseman jätän kuitenkin täydellisesti avoimeksi, koska sen ratkaiseminen saattaa riippua lukusanojemme ja -käsitteemme toistaiseksi selvittämättömästä historiasta. ________ 1 Tästä partitiivista lukusanain yhteydessä ks. SETÄLÄ Suomen kielen lauseoppi § 47, a. (27) Myöskin pronominit ja erittäinkin (epämääräiset ja määräävät) artikkelit (kielissä, joissa ne tavataan) katsotaan monesti (niin tekee m. m. JESPERSEN 1. c.) samaan lauseenosakategoriaan kuin adjektiivit y. m. sellaisissa ilmauksissa kuin punainen ruusu, tämä mies, se sana, engl. the rose, the patient j.n.e.1 Lienee kuitenkin varovaisinta suhtautua pidättyvästi tällaiseen rinnastukseen ennen kaikkea sen takia, että pronominien funktio eroaa laatunsa puolesta nähtävästi melkoisesti muitten sanojen funktioista ja että näinmuodoin myöskin ne konstruktiot, joissa pronominit näyttelevät varsin keskeistä osaa, ovat luonteeltaan toisenlaisia kuin sellaiset liitot, joissa pronomineilla ei ole mitään sanomista.2 Joka tapauksessa voitaneen pitää varmana, että loogillisesta tulosta ei ole kysymys tämä mies y. m. sen tyyppisissä ilmauksissa. Voidaanko pronomini + ylijäsen konstruktiot ehkä jonkin muun tuntomerkin perustuksella yhdistää siihen ryhmään, johon punainen ruusu y. m. kuuluvat, on minulle ainakin tätä tutkielmaa laatiessani jäänyt hämäräksi. 20. Olen näin ollen eräitten näkökohtien painosta tullut sellaiseen käsitykseen, että kieliopin tarjoama määritelmä attribuutti-nimisestä lauseenosasta tuskin voi tyydyttää kriitillistä tarkastusta. Sen puutteet ilmenevät jo sitä niin sanoakseni määritelmäteknilliseltä kannalta katsottaessa. Toisaalta on taas se tutkimus, joka on kohdistunut itse niihin konkreettisiin ilmaustapoihin, jotka suomen kieli sisältää, ja jotka kielioppi tavanomaisesti sijoittaa attribuuttikonstruktioitten joukkoon, mielestäni osoittanut, että on ainakin todennäköistä, ettei sellaista määritelmää voidakaan laatia, joka sitoisi kaikki mainittuun ryhmään kuuluviksi luetut konstruktiotavat yhdeksi suureksi kieliopilliseksi kategoriaksi. Näillä eri tapauksilla ei näytä olevan yhteisiä mor- ________ 1 Niinikään kielioppikomitean mietinnön mukaan lueteltujen esimerkkien pronominit katsotaan attribuuteiksi (§ 34). 2 Pronominien erikoislaatuisuutta käsittelevistä monista tutkimuksista viitattakoon tässä esim. L. HJELMSLEVin teoksen Principes de grammaire générale (Kööpenhamina 1928) 75. §:ään. (28) fologisia tuntomerkkejä, joitten varaan voisimme rakentaa eri muotojen muodostaman kategorian, eikä niillä myöskään funktionaalisesti tarkastettuina liene yhteisiä piirteitä. Päinvastoin kieliopin attribuuttitapaussarja hajosi tältä kannalta sitä tutkittaessa ainakin kahteen laajaan ja toisistaan selvästi poikkeavaan ryhmään. Jos ne kaikesta huolimatta tutkimuksen toimesta saatettaisiin koota samaan kieliopilliseen kategoriaan kuuluviksi, täytyy sen tapahtua ensin voittamalla ne vaikeudet, jotka toivoakseni ovat edellisestä riittävän selvästi käyneet ilmi ja jotka nykyistä yhteen karsinaan sijoittamista rasittavat. 21. Omasta puolestani olisin, niinkuin pitkin matkaa lienee ilmennyt, taipuvainen rajoittamaan attribuutti-termin käytön vain niitten konstruktioitten käsittelyyn, jotka ovat »loogillisen tulon» ilmaisijoina. Muut tapaukset, jotka kielioppi attribuutti-termiä niittenkin alijäseneen sovelluttaen luettelee, sulkeutuisivat erilaisena ilmaustyyppinä äskeisen sanaliittoryhmän ulkopuolelle. Se attribuutti, jonka ymmärtääkseni selkeästi hallittavalla ja varmalla tavalla voisimme määritellä, olisi »k a h d e n (t a i u s e a m m a n) k ä s i t t e e n l o o g i l l i s e n t u l o n t o i n e n t e k i j ä t a i t e k i j ä s t ö (tekijästö siinä tapauksessa, että ilmaus on lajia: suuri, kaunis ja ruma maa)». Tämän verran on nähdäkseni riittävän selvää. Jäljellä on kumminkin vielä sen määrääminen, k u m p i m a i n i t u n l a i s e s s a l o o g i l l i s e s s a t u l o s s a e s i i n t y v ä t e k i j ä o n a t t r i b u u t t i, kumpi n.s. ylijäsen. Loogilliselta kannalta katsoen on yhdentekevää, kumpaa sanomme attribuutiksi, kumpaa ylijäseneksi tai nimitetäänkö tekijöitä erikseen lainkaan. Kieliopin erikoistarkoituksia ja -tarpeita silmälläpitäen on kuitenkin välttämätöntä, että tekijöillä on omat nimityksensä, t. s. että toista todella sanotaan attribuutiksi ja toista ylijäseneksi (tai pääsanaksi, prinsipaaligloosaksi t. m. s ) Tämän tehtävän ratkaisemiseksi meillä on käytettävissä ne apukeinot, joilla yleensäkin alistuksen alijäsen ja ylijäsen määrätään ja ne tuntomerkit, joitten perustuksella ne tunnetaan. Muutamissa kielissä ja muutamissa tapauksissa on (29) formaalisia seikkoja, jotka osoittavat, kumpiko on ylijäsen kumpi alijäsen (mukautumisen määrääjä on ylijäsen, mukautuva alijäsen), toisissa tapauksissa taas tulee turvautua semologisiin seikkoihin. Toinen ilmauksista (tässä siis toinen tulon tekijöistä) osoittaa toiseen verrattuna suurempaa »autosemanttisuutta» eli merkityksellistä »itseriittävyyttä» kuin toinen ja päinvastoin. Missä määrin nämä apukeinot todella ovat riittäviä ja tieteellisesti moitteettomia siitä huolimatta, että ne ovat yleisesti hyväksyttyjä, siihen ei tämän kirjoituksen tarkoitus ehdottomasti vaadi vastaamaan. Turussa tammikuussa 1930. |
